Carker oli erinomaisella tuulella ja puheli paljon. Dombey kuunteli hänen sanojaan paljastaen ilmeellään ylemmyyttä, kuten ainakin mies, jolla on oikeus saada osakseen kohteliaisuutta, ja alentui silloin tällöin lausumaan jonkin sanan pitääkseen keskustelua vireillä. Niin he ratsastivat edelleen totuttuun tapaansa. Mutta arvonsa tunnossa Dombey ratsasti jalustimet hyvin pitkällä ja suitset höllällä ja suvaitsi hyvin harvoin vilkaista alas nähdäkseen, mihin hänen hevosensa astui. Seuraus tästä oli, että hänen tasaista ravia kulkeva hevosensa kompastui muutamiin irtokiviin, heitti hänet maahan, vieri hänen ylitseen ja potkaisi häntä kengitetyllä kaviollaan koettaessaan päästä ylös.
Teräväsilmäisenä ja lujakätisenä, tottuneena ratsastajana Carker laskeutui heti maahan, sai rimpuilevan hevosen pystyyn ja piteli sitä suitsista. Muussa tapauksessa olisi tämän aamun tuttavallinen keskustelu ollut Dombeyn viimeinen. Mutta vielä punaisena hetken kiihtymyksestä ja kiireestä Carker kumartui maassa makaavan herransa yli, paljastaen joka ainoan hampaansa, ja mutisi: »Jos rouva Dombey tietäisi, kuinka suuren suuttumuksen aiheen olen nyt antanut hänelle!»
Koska Dombey oli tunnoton ja hänen päästään ja kasvoistaan vuoti verta, kantoivat muutamat tien korjaajat hänet Carkerin opastamina lähimpään majataloon, jonne ei ollut pitkä matka. Siellä hän sai pian apua haavureilta, joita saapui nopeasti toinen toisensa perästä kaikilta suunnilta ja jotka näyttivät tulevan jonkin salaperäisen vaiston ohjaamina niin kuin korppikotkien sanotaan kokoontuvan erämaassa kuolevan kamelin ympärille. Kun oli jonkin verran ponnisteltu, jotta saataisiin haavoittunut tajuihinsa, tutkivat nämä herrat hänen vammojensa laatua. Eräs lähellä asuva haavuri oli jyrkästi sitä mieltä, että sääri oli murtunut, mikä oli myöskin majatalon isännän käsitys, mutta kaksi muuta, jotka asuivat kauempana ja vain sattumalta oleskelivat läheisyydessä, väittivät tätä käsitystä vastaan niin epäitsekkäästi, että lopulta päätettiin, ettei potilaalta ollut taittunut muita luita kuin eräs lyhyt kylkiluu, vaikkakin hän oli saanut vakavia ruhjevammoja ja haavoja, joten hänet voitaisiin vielä ennen iltaa suurta varovaisuutta noudattaen kuljettaa kotiin. Sittenkun haavat oli puhdistettu ja sidottu, mikä kesti pitkän aikaa, ja lopulta jätetty hänet lepäämään, nousi Carker taas hevosensa selkään ja ratsasti viemään sanaa tapaturmasta hänen kotiinsa.
Niin viekkaat ja julmat kuin hänen kasvonsa olivat parhaimmillaankin, vaikkakin niissä muotonsa ja piirteittensä säännöllisyyden puolesta ei ollut vikaa, näyttivät ne nyt kuitenkin erityisen vastenmielisiltä hänen lähtiessään tälle asialle. Salaisten ajatustensa viekkauden ja julmuuden elähdyttämänä hän ratsasti eteenpäin paremminkin kaukaisen mahdollisuuden kuin määrätyn suunnitelman tai tarkoituksen houkuttelemana, tekipä sen vielä sillä tavalla kuin olisi ajanut takaa ihmisiä. Vihdoin hän veti ohjakset kireämmälle ja hiljensi vauhtiaan, kun saapui vilkasliikkeisemmille kaduille. Hän antoi valkosäärisen hevosensa hakea itse tiensä, niinkuin tavallisestikin, ja kätkeytyi ovelan, äänettömän ja kyyristelevän käytöksensä ja norsunluisen hymynsä turviin parhaansa mukaan.
Saavuttuaan Dombeyn talon luo hän astui hevosensa selästä ja pyysi päästä rouva Dombeyn puheille tärkeän asian vuoksi. Palvelija, joka oli opastanut hänet Dombeyn yksityishuoneeseen, palasi pian sanomaan, että nyt ei ollut rouva Dombeyn vastaanottoaika ja että hänen täytyi pyytää anteeksi, kun ei ollut ilmoittanut sitä heti.
Carker, joka oli täysin valmistautunut kylmään vastaanottoon, kirjoitti kortille, että hänen täytyi vaatimalla pyytää puheillepääsyä ja ettei hän olisi ollut kyllin rohkea tehdäkseen niin toisen kerran (nämä sanat hän alleviivasi), jollei olisi yhtä varma siitä, että hänen asiansa oli kyllin tärkeä oikeuttaakseen hänen tunkeilevaisuutensa. Lyhyen ajan kuluttua ilmestyi rouva Dombeyn kamarineito ja johti Carkerin yläkerran arkihuoneeseen, jossa Edith ja Florence olivat yhdessä.
Hänen mielestään Edith ei ollut koskaan ennen näyttänyt puoleksikaan niin kauniilta. Niin suuresti kuin Carker ihailikin hänen kasvojensa ja vartalonsa suloja ja niin tuoreena kuin niiden muisto olikin säilynyt hänen aistillisessa mielikuvituksessaan, sai hän niistä nyt kuitenkin uuden vaikutelman.
Kun hän ilmestyi oviaukkoon, osui Edithin ylpeä katse häneen, mutta hän loi silmänsä Florenceen — vaikkakin vain hetkiseksi kumarruksensa ohella sisään tullessaan — samalla kun hänen kasvoillaan näkyi selvästi kajastus siitä uudesta vallasta, jonka hän oli saanut. Riemukseen hän huomasi Edithin siirtävän katseensa muualle ja puolittain nousevan vastaanottaakseen vieraan.
Carker lausui olevansa hyvin pahoillaan ja suruissaan: hän ei voinut kuvuillakaan, kuinka vastahakoisesti oli tullut valmistamaan rouva Dombeyta kuulemaan uutista eräästä pienestä tapaturmasta. Hän vannotti rouva Dombeyta malttamaan mielensä. Pyhällä kunniasanallaan hän vakuutti, ettei ollut mitään syytä levottomuuden. Mutta herra Dombey oli —
Florencelta pääsi äkkiä kirkaisu. Carker ei katsahtanutkaan häneen, vaan piti silmiään Edithiin suunnattuina. Edith tyynnytti ja rauhoitti tytärpuoltaan. Häneltä ei ollut päässyt mitään hätääntymisen huutoa. Ei, ei.