Koskaan eivät Edith ja Florence enää vaihtaneet sanaakaan näistä asioista. Edith oli sanonut, että heidän välillään täytyi siinä suhteessa olla juopa ja hiljaisuus kuin hauta, ja Florence tunsi hänen olevan oikeassa.
Tällä kannalla olivat asiat, kun hänen isänsä tuotiin kotiin kärsivänä ja avuttomana. Synkkänä hän oli vetäytynyt omiin huoneisiinsa, jossa palvelijat häntä hoitivat. Edith ei käynyt hänen luonaan, eikä kukaan muu ystävä ollut hänen läheisyydessään kuin Carker, joka lähti levolle vasta puoliyöstä.
»Hänpä on hauska seuratoveri, Floy-neiti», virkkoi Susan Nipper. »Oi, hän on erinomaista lajia! Jos hän joskus tarvitsee todistusta, niin sanon hänelle vain, että älköön vaivautuko sitä minulta pyytämään.»
»Susan hyvä», pyysi Florence, »älä puhu noin!»
»Hyvähän on sanoa 'älä puhu noin', Floy-neiti», vastasi Nipper kiivastuen, »mutta suokaa anteeksi, tässä talossa joutuu sellaiseen asemaan, että veri muuttuu ruumiissa ihan nuppi- ja silmäneuloiksi, jotka pistelevät lakkaamatta. Älkää käsittäkö minua väärin, Floy-neiti, en tahdo sanoa mitään äitipuolestanne, joka on aina kohdellut minua hienon naisen tavalla, vaikka hän on jokseenkin ylpeä mitä vastaan ei minulla tietysti ole oikeutta sanoa mitään, mutta kun on saatu tuollaisia rouva Pipchinejä ja heidät on pantu käskijöiksemme ja vartioimaan isänne ovea kuin krokotiilit (Luojan kiitos, jolleivät vielä rupea munimaan!), silloin menee asia jo liian pitkälle!»
»Isä pitää paljon rouva Pipchinistä, Susan», huomautti Florence, »ja onhan hänellä oikeus valita taloudenhoitajattarensa. Älähän puhu noin!»
»No niin, Floy-neiti», vastasi Nipper, »kun niin sanotte, tottelen teitä, tietysti, mutta kun näen Pipchinin, tuntuu minusta kuin söisin raakoja karviaismarjoja, se on ihan totta, neiti!»
Tänä iltana oli Susan harvinaisen ponteva ja häikäilemätön sanoissaan. Se oli sama ilta, jolloin Dombey oli tuotu kotiin. Florence oli lähettänyt Susanin alakertaan kysymään isän vointia, ja niin oli Susanin täytynyt esittää asiansa veriviholliselleen rouva Pipchinille joka ei ollut pitänyt tarpeellisena mainita siitä Dombeylle, vaan oli omalla vastuullaan tokaissut jotakin. Sen oli Susan Nipper tulkinnut perulaisista kaivoksista kärsimään joutuneen malli-ihmisen julkeudeksi ja näki siinä nuorta emäntäänsä halventavan anteeksiantamattoman teon. Sikäli oli hänen pontevalla mielentilallaan omat syynsä. Mutta hän oli Dombeyn toisen avioliiton alusta lähtien hautonut mielessään epäluuloa, joka yhä lisääntyi, sillä samaten kuin useimmat hänen luonteisensa henkilöt, jotka tuntevat voimakasta ja vilpitöntä kiintymystä johonkin eri asemassa elävään henkilöön, ovat mustasukkaisia, oli Susankin mustasukkainen, ja hänen mustasukkaisuutensa kohdistui tietysti Edithiin, joka oli tullut hänen ja Florencen väliin ja jakanut hänen entisen valtakuntansa. Niin ylpeä ja iloinen kuin Susan Nipper itse asiassa olikin siitä, että hänen nuori emäntänsä oli saanut hänelle kuuluvan paikan sensijaan että hänen ennen oli pitänyt olla syrjässä ja että hänellä nyt oli toverinaan ja suojelijanaan isänsä kaunis vaimo, ei hän kuitenkaan voinut luovuttaa pienintäkään osaa entisestä alueestaan kauniille rouvalle nurisematta ja tuntematta häntä kohtaan epämääräistä nurjamielisyyttä, jota hän puolusteli muka epäitsekkääksi ja rouva Dombeyn ylpeydestä ja kiivaasta luonteesta johtuvaksi. Neiti Nipper siis katseli taka-alalta, jonne hän oli jonkin verran vetäytynyt isäntänsä uuden avioliiton jälkeen, kotoisia oloja ylimalkaan ja uskoi varmasti, ettei rouva Dombeyn mukana voinut olla mitään hyvää odotettavissa. Mutta hän piti aina tarkoin varansa ja julisti kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, ettei hänellä ollut mitään sanomista talon uutta emäntää vastaan.
»Susan», sanoi Florence, joka istui mietteissään pöytänsä ääressä, »nyt on myöhä. Tänä iltana en enää tarvitse mitään.»
»Oi, Floy-neiti!» vastasi Nipper, »toivonpa tosiaankin usein takaisin entisiä aikoja, jolloin istuin valveilla kanssanne tuntikausia myöhempään kuin mitä kello nyt on ja vaivuin uneen, väsynyt kun olin, ja te olitte valpas kuin silmälasit, mutta nyt on teillä äitipuoli, joka tulee istumaan luoksenne, ja minä olen tosiaankin kiitollinen siitä, sillä minulla ei ole mitään häntä vastaan muistuttamista».