»Minä en unohda kuka oli toverini silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, Susan», vastasi Florence lempeästi, »en koskaan».
Sitten hän laski käsivartensa palvelijaystävänsä kaulalle, veti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hyvää yötä toivottaen, mikä niin hellytti neiti Nipperiä, että hän purskahti nyyhkyttämään.
»Nyt, rakas Floy-neiti», pyysi Susan, »antakaa minun mennä taas alakertaan kysymään isänne vointia. Tiedän teidän olevan huolissanne hänen vuokseen. Antakaa minun mennä vielä alakertaan itse ja koputtaa hänen ovelleen.»
»Ei», virkkoi Florence, »mene nukkumaan. Aamulla kuulemme lähemmin hänen voinnistaan. Menen sitten itse ottamaan selvää. Luullakseni on äiti käynyt alhaalla» — Florence punastui, sillä hän ei itse asiassa voinut sitä toivoa — »tai ehkä hän on paraikaa siellä. Hyvää yötä!»
Susan oli liian lempeässä mielentilassa ilmaistakseen yksityisen käsityksensä siitä mahdollisuudesta, että rouva Dombey olisi tervehdyskäynnillä miehensä sairasvuoteen ääressä, ja poistui ääneti. Yksin jäätyään Florence peitti pian kasvonsa käsillään, niinkuin oli usein tehnyt entisinä aikoina, eikä enää pidättänyt kyyneleitä, vaan antoi niiden virrata poskiaan pitkin. Tämän kotoisen rikkinäisyyden ja onnettomuuden kurjuus, se häipyvä toivo, jota hän yhä vielä tunsi — jos sitä ylimalkaan voi nimittää toivoksi — että hän joskus saavuttaisi isänsä rakkauden; hänen pelkonsa ja epäilyksensä, kun hän ajatteli isän ja äitipuolen suhdetta; kaipaus, jota hän viattomassa sydämessään tunsi heitä molempia kohtaan; tällaisen lopun katkera pettymys ja mielipaha verrattuna siihen valoisaan ja toivehikkaaseen mielentilaan, jossa hän oli kerran elänyt, kaikki tämä tulvi hänen mieleensä ja sai hänen kyyneleensä vierimään nopeammin. Hänen äitinsä ja veljensä olivat kuolleet, hänen isänsä oli kylmä ja kova häntä kohtaan, Edith työnsi isän luotaan ja asettui vastarintaan samalla kun rakasti häntä itseään ja sai vastarakkautta osakseen — kaikkea tuota ajatellessaan alkoi Florence uskoa, ettei hänen rakkautensa voisi koskaan menestyä eikä löytää levähdyspaikkaa. Tämän alakuloisen ajatuksen hän tosin karkoitti pian, mutta ne mietteet, joista se oli johtunut, olivat liiankin tosia ja voimakkaita haihtuakseen samalla. Ja ne tekivät hänen yönsä lohduttomaksi.
Näihin ajatuksiin sekaantui, samoin kuin pitkin päivääkin, kuva hänen isästään, joka makasi haavoittuneena ja tuskien kiusaamana yksinään huoneessaan, samalla kun hänen lähimpänsä eivät olleet häntä hoitamassa, vaan antoivat hänen viettää hitaasti kuluvat tunnit yksinään vaivoissaan. Kauhea ajatus, joka sai hänet hätkähtämään ja ristimään kätensä — vaikka se ei ollutkaan hänelle uusi — että isä saattaisi kuolla näkemättä häntä tai mainitsematta hänen nimeään, sai koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Levottomuudessaan hän päätti ja vapisi sen päätöksen tehdessään — hiipiä vielä kerran alakertaan isän ovelle asti.
Ensin hän kuunteli omalla ovellaan. Talossa oli hiljaista, ja kaikki kynttilät oli sammutettu. Hänen mielestään oli pitkän pitkä aika siitä, kun hänellä oli tapana tehdä yöllisiä pyhiinvaellusretkiä isänsä ovelle, kun hän oli astunut isänsä huoneeseen puoliyön aikana ja isä oli taluttanut hänet takaisin portaiden juurelle!
Yhtä lapsellisena sydämeltään kuin silloinkin, vieläpä samoin suloisin ja aroin lapsensilminkin ja kiharaisin hiuksin hiipi Florence, joka oli tyttöikänsä kukoistuksessa isälleen yhtä vieras kuin lapsuusvuosinaankin, alas portaita ja kuunteli jännittyneenä lähestyessään isänsä ovea! Koko talossa ei kuulunut liikahdustakaan. Ovi oli jätetty raolleen ilmanvaihdon vuoksi, ja sisällä oli niin hiljaista, että hän saattoi kuulla tulen palamisen ja laskea uuninreunukselle pannun kellon naksahdukset.
Hän katsahti sisään. Huoneessa istui taloudenhoitajatar peitteeseen kääriytyneenä tulen edessä nojatuolissa ja nukkui sikeästi. Sen ja viereisen huoneen välinen ovi oli puoliavoinna ja sen eteen oli vedetty irtosuojus, mutta sisällä loisti valoa sairasvuoteen reunaan. Kaikki oli niin kovin hiljaista, että Florence saattoi kuulla isänsä hengityksestä, että hän nukkui. Se antoi hänelle rohkeutta kiertää irtosuojuksen ohi ja katsahtaa toiseen huoneeseen. Nähdessään isän nukkuvat kasvot hän hätkähti kovasti, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan niitä näkevänsä. Hän seisoi kuin naulittuna, ja jos Dombey olisi silloin herännyt, ei Florence olisi jaksanut liikahtaakaan paikaltaan.
Isän otsassa oli haava ja hänen tukkaansa oli kostutettu, niin että se sekaisena levisi pielukselle.