Toinen sidottu käsi varsi lepäsi peitteellä, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Mutta se ei pitänyt Florencea naulittuna lattiaan, sittenkun hän ensimmäisen pikaisen silmäyksen jälkeen oli huomannut, että isä nukkui rauhallisesti, vaan siinä oli muuta tärkeämpää, mikä sai Dombeyn näyttämään niin juhlalliselta tyttärensä silmissä.
Florence oli ennen nähnyt isänsä kasvot vain silloin, kun niissä ainakin hänen mielestään kuvastui jokin vaivaantunut ilme tyttären läsnäolon vuoksi. Silloin oli Florencen toivo aina haihtunut ja hänen arka katseensa vaipunut jäykän, kylmän ja torjuvan kovuuden edessä. Kun hän nyt katseli isänsä kasvoja, näki hän ne ensimmäistä kertaa ilman sitä pilveä, joka oli luonut varjonsa hänen lapsuuteensa. Sen tilalla oli tyyni, rauhallinen yö. Florence olisi voinut uskoa, että isä uneen vaipuessaan oli siunannut häntä viimeiseksi.
Herää, tyly isä! Herää, töykeä mies! Aika pakenee, vihaisin askelin lähestyy määrähetki. Herää!
Dombeyn kasvoilla ei näkynyt mitään muutosta, ja kun Florence katseli niitä arastellen palautti niiden liikkumaton tyyneys hänen mieleensä rakkaitten vainajien kasvot. Tuollaisilta ne näyttivät, tuollaiselta tulisi isäkin kuolleena näyttämään, sellaiselta hän itsekin, itkevä lapsi, kuka voi sanoa milloin! Sellaisilta näyttäisivät kaikki ihmiset, jotka elämässään ovat rakastaneet, vihanneet tai olleet välinpitämättömiä! Kun se aika tulisi, ei se tuntuisi isästä sen vaikeammalta, vaikkakin hän nyt tekisi mitä aikoi, ja hänen itsensä taas ehkä olisi parempikin olla.
Hän hiipi vuoteen ääreen ja henkeään pidättäen kumartui ja suuteli hiljaa isän kasvoja, joiden viereen painoi omat kasvonsa silmänräpäykseksi, ja kietoi käsivartensa, jolla ei uskaltanut koskettaa häntä, vain pieluksen ympäri.
Herää, onneton mies, ennenkuin tyttäresi poistuu! Aika pakenee, vihaisin askelin lähestyy määrähetki; sen toinen jalka on jo talossa. Herää!
Sisimmässään Florence rukoili Jumalaa siunaamaan hänen isäänsä ja muuttamaan hänen mielensä lempeämmäksi, jos se vain olisi mahdollista, ja jollei, suomaan isälle anteeksi, jos hän oli väärässä, ja myös hänelle itselleen anteeksi tämän rukouksen, joka tuntui melkein röyhkeältä. Niin rukoillen ja katsahtaen taakseen kyyneleisin silmin ja hiipien arkana pois hän lähti huoneesta, pujahti viereisen huoneen läpi ja katosi.
Raskas ja surullinen oli Florencen sydän hänen hiipiessään yläkertaan. Hiljainen talo tuntui tällä välin käyneen vielä, synkemmäksi. Se uinailu, jota hän oli katsellut yön äänettömyydessä, oli tehnyt häneen niin juhlallisen vaikutuksen kuin elämä ja kuolema yhdessä. Hänen oman käytöksensä salaperäisyys ja äänettömyys tekivät yön salaperäiseksi, hiljaiseksi ja painostavaksi. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta mennä omaan huoneeseensa. Senvuoksi hän kääntyi vierashuoneeseen, jonka akkunaverhojen läpi pilven peittämä kuu paistoi sisään. Siellä hän katseli akkunasta tyhjille kaduille.
Tuuli ulvoi surullisesti. Katulamput olivat kalpeita ja tutisivat, ikäänkuin niiden olisi vilu. Kaukana taivaanrannalla hämärsi jotakin, mikä ei ollut täyttä pimeyttä, mutta vielä vähemmän valoa. Aavistuksia herättävä yö värisi levottomana kuin kuoleva, jolla on vaikea loppu. Florence muisti, kuinka hän valvoessaan yksin erään sairasvuoteen ääressä oli huomannut tämän kolean hetken lähestyvän, ja tunsi taas sen vaikutusta.
Hänen äitipuolensa ei ollut käynyt hänen huoneessaan sinä iltana, mikä oli yhtenä syynä siihen, että hän oli pysynyt niin myöhään valveilla. Yleisen rauhattomuutensa vaivaamana, tuntien samalla palavaa halua puhella jonkun kanssa ja vapautua tästä synkkyyden ja äänettömyyden lumouksesta Florence suuntasi askeleensa sitä huonetta kohti, jossa Edith nukkui.