Ovi ei ollut sisäpuolelta lukossa ja painui hiljaa auki hänen työntäessään sitä epäröiden. Hän hämmästyi huomatessaan siellä palavan kirkkaan valon. Vielä enemmän hän hämmästyi katsoessaan sisään ja nähdessään äitipuolensa osittain riisuutuneena istuvan hiipuvan tulen edessä, joka oli jo melkein kokonaan rauennut hiilokseksi. Edithin silmät tuijottivat hievahtamatta ylöspäin. Niiden loisteessa, hänen kasvoissaan ja vartalossaan ja siinä tavassa, kuinka hän oli tarttunut tuolinsa käsinojiin kuin hypähtääkseen pystyyn, Florence näki niin hirveän kiihtymyksen, että se kauhistutti.
»Äiti!» huudahti hän, »mikä sinun on?»
Edith säpsähti ja katsahti häneen niin outo pelko ilmeessään, että
Florence pelästyi vielä enemmän kuin äsken.
»Äiti!» sanoi Florence mennen nopeasti hänen luokseen. »Äiti kulta, mikä sinua vaivaa?»
»En ole voinut hyvin», vastasi Edith, väristen ja katsellen Florencea vieläkin yhtä oudosti. »Olen nähnyt pahoja unia, kultaseni.»
»Etkä vielä ole pannut maata, äiti?»
»En», vastasi Edith. »Olen uneksinut puolittain valveilla.»
Hänen piirteensä pehmenivät vähitellen, ja hän antoi Florencen tulla luokseen. Sitten hän veti tytön syliinsä ja sanoi hellällä äänellä: »Mutta miksi lintuseni tulee tänne? Mitä lintuseni täällä tekee?»
»Olen ollut levoton, äiti, kun en saanut tavata sinua tänä iltana ja kun en tietänyt, kuinka isä voi, ja minä…»
Florence vaikeni eikä lisännyt mitään.