»Onko nyt myöhä?» kysyi Edith pyyhkäisten hellästi pois tytön vaaleat kiharat, jotka sekaantuivat hänen mustaan tukkaansa ja pyrkivät hänen kasvoilleen.
»Hyvin myöhä. Melkein jo aamu.»
»Melkein aamu!» toisti Edith hämmästyneenä.
»Äiti kulta, mikä sinun käteesi on sattunut?» kysyi Florence.
Edith vetäisi sen äkkiä takaisin ja katseli häntä hetkisen yhtä oudon kauhistuneena kuin aikaisemminkin, mutta sitten hän sanoi nopeasti:
»Ei mitään, ei mitään. Loukkasin sitä vähän.» Ja sitten hän lisäsi: »Florence kulta!» Hänen rintansa kohoili raskaasti, ja hän purskahti rajuun itkuun.
»Äiti!» huudahti Florence. »Oi äiti, mitä minä voin tehdä, mitä minun pitää tehdä, jotta tulisimme onnellisemmiksi? Onko mitään keinoa?»
»Ei mitään», vastasi Edith.
»Oletko varma siitä? Eikö milloinkaan? Etkö suutu, jos nyt puhun siitä, mitä minulla on mielessäni, vaikka olemmekin toisin sopineet?»
»Se on hyödytöntä, ei kannata. Olenhan sanonut sinulle, lapsi kulta, että olen nähnyt pahoja unia. Mikään ei voi muuttaa niitä, eikä kukaan voi estää niitä palaamasta.»