»En ymmärrä», sanoi Florence katsahtaen Edithin kiihtyneisiin kasvoihin, jotka yhä synkkenivät.
»Olen nähnyt unta», virkkoi Edith hiljaisella äänellä »ylpeydestä, joka on voimaton hyvään, mutta täysin kykenevä pahaan, ylpeydestä, jota on ärsytetty ja loukattu monina häpeällisinä vuosina ja joka ei ole koskaan kimmahtanut takaisin muuhun kuin omaan itseensä, ylpeydestä, joka on nöyryyttänyt omistajaansa kaikkein syvimmän alennuksen tietoisuudella eikä koskaan auttanut häntä vihaamaan tai välttämään sitä tai sanomaan, ettei niin saa tapahtua, ylpeydestä, joka oikein ohjattuna olisi ehkä voinut johtaa parempaan, mutta väärään suunnattuna ja turmeltuneena on vienyt omistajansa vain itsehalveksimiseen ja kovettumiseen ja turmioon, niinkuin kaikki muukin tuolle olennolle kuuluva.»
Nyt hän ei enää katsonut Florenceen eikä puhunut hänelle, vaan jatkoi kuin olisi ollut yksin:
»Minä olen uneksinut paatumuksesta ja kovuudesta, jotka ovat johtuneet itsehalveksimisesta. Voi, tuota kurjaa, voimatonta, surkeaa ylpeyttä! Se on astunut huolettomin askelin alttarin juurelle asti, totellen vanhan tutun sormen viittausta — voi, äiti, äiti! — vaikka se olikin halveksittavaa, ja tahtoi mieluummin iäti vihata itseään kuin suostua loukkauksiin joka päivä yhä uudella tavalla. Kehno olentoparka!»
Edithin kiihtymys yltyi ja kävi yhä synkemmäksi, ja hän katseli
Florencea samoin kuin hänen sisään tullessaankin.
»Ja sitten näin vielä unta», jatkoi hän, »että se poljettiin maahan, tehdessään liian myöhään ensi ponnistuksen erään päämäärän saavuttamiseksi. Sen polki maahan alhainen jalka, mutta se rimpuilee vielä vastaan. Olen nähnyt unta, että koirat sitä repivät, ajavat takaa, mutta se nousee vastarintaan eikä tahdo taipua. Se ei voisi, vaikka tahtoisikin, mutta se vihaa tuota jalkaa, nousee vastustamaan ja uhmaa sitä!»
Hänen kätensä kiristi Florencen vapisevaa käsivartta, ja kun hän katsahti alas tytön pelästyneisiin ja hämmästyneisiin kasvoihin, lieveni hänen oma jännityksensä.
»Oi, Florence», virkkoi hän, »olen luultavasti ollut melkein mielipuoli tänä yönä!» Sitten hän painoi ylpeän päänsä tytön kaulaa vasten ja alkoi taas itkeä.
»Älä jätä minua, ole minun luonani! Sinä olet ainoa toivoni!» Näitä sanoja hän toisti monta kertaa.
Pian hän rauhoittui, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä Florencen kyynelien vuoksi ja siitä ajatuksesta, että tyttö oli valveilla niin omituiseen aikaan. Päivä alkoi koittaa. Edith otti tytön syliinsä ja vei hänet vuoteeseen. Itse hän ei mennyt levolle, vaan jäi istumaan Florencen viereen ja kehoitti häntä koettamaan nukkua.