»Sillä sinä olet väsynyt, lapsi kulta, ja onneton. Sinun pitäisi levätä.»
»Minä olen tosiaankin onneton tänä yönä, äiti rakas», virkkoi Florence.
»Mutta sinäkin olet väsynyt ja onneton.»
»En silloin, kun sinä nukut lähelläni, kultaseni.»
He suutelivat toisiaan, ja lopen uupunut Florence vaipui vähitellen lempeään uneen, mutta kun hänen silmänsä sulkeutuivat, oli niin surullista ajatella alakerrassa olevia kasvoja, että hänen kätensä tarttui lujemmin Edithin käteen lohtua etsien, mutta sekin sai hänet vähän epäröimään, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi sillä loukannut isäänsä. Niin hän koetti unissaankin sovittaa heitä kahta yhteen ja osoittaa rakastavansa heitä kumpaakin, mutta ei voinut, ja se tuska, jota hän valveillaan tunsi, oli mukana myös nukkuessa.
Edith istui hänen vieressään ja katseli hänen tummia silmäksihän, jotka lepäsivät kosteina kiihtyneen punaisilla poskilla. Täynnä sääliä ja hellyyttä hän silmäili nukkuvaa, sillä hän tiesi totuuden. Mutta hänen omiin silmiinsä ei tullut unen rahtuakaan. Päivän valjetessa hän istui vielä katsellen ja valvoen ja pidellen kädessään tytön pehmeää kättä ja kuiskaten välillä vilkaistessaan tyyniin kasvoihin: »Pysy luonani, Florence. Sinä olet ainoa toivoni!»
NELJÄSVIIDETTÄ LUKU
Palveluksesta erotettu
Kun Susan Nipper aamulla nousi, olivat hänen harvinaisen terävät mustat silmänsä niin raskaat, että niiden säihky oli vähän laimentunut ja mieleen johtui se mahdollisuus — mitä ei suinkaan niistä tavallisesti olettanut — että ne joskus sulkeutuivat. Niinikään ne olivat vähän turvonneet, ikäänkuin olisivat itkeneet kaiken yötä. Mutta Nipper, joka ei suinkaan ollut masentunut, puuhaili erittäin reippaasti ja rohkeasti, ja hänen koko tarmonsa näytti suuntautuvan yhteen ainoaan suureen yritykseen. Sen huomasi hänen puvustaankin, joka oli tavallista tiukempi ja huolellisempi. Samoin ilmaisi erikoista päättäväisyyttä se, että hän nytkäytteli silloin tällöin päätänsä suorittaessaan töitään.
Sanalla sanoen, hän oli tehnyt päätöksen, vieläpä kovin kunnianhimoisen. Ei ollut puhetta mistään vähemmästä kuin aikeesta tunkeutua Dombeyn luo ja päästä puhelemaan kahden kesken hänen kanssaan. »Olen usein aikonut niin tehdä», huomautti hän itselleen uhkaavasti tänä aamuna ja nykäisi päätänsä monta kertaa, »ja nyt teen sen!»
Tuimasti kuten hänelle oli ominaista, hän kannusti itseään hurjan suunnitelman suorittamiseen ja käväisi aamupäivän kuluessa tuon tuostakin eteisessä ja portailla, saamatta sopivaa tilaisuutta hyökkäyksen tekemiseen. Tämä huono menestys ei ollenkaan masentanut hänen rohkeuttaan. Päinvastoin oli sillä virkistävä vaikutus, se yllytti häntä ja teki hänet entistä valppaammaksi. Illan lähetessä hän vihdoin keksi, että hänen vannoutunut vihollisensa rouva Pipchin sen tekosyyn nojalla, että oli muka istunut valveilla koko yön, torkkui omassa huoneessaan ja Dombey makasi yksin sohvallaan.