Nytkäyttäen — ei ainoastaan päätänsä, vaan tällä kerralla koko ruumistaan — Nipper hiipi varpaillaan Dombeyn ovelle ja koputti.
»Sisään!» huusi Dombey.
Susan rohkaisi itseään vielä viimeisellä nykäyksellä ja astui sisään.
Dombey, joka katseli uunissa hehkuvaa tulta, vilkaisi hämmästyneenä tulijaan ja kohottautui vähän käsivarteensa nojaten. Susan niiasi.
»Mitä haluatte?» kysyi Dombey.
»Suokaa anteeksi, herra, haluaisin puhella kanssanne», sanoi Susan.
Dombey liikutti huuliaan kuin toistaisi nuo sanat, mutta näytti olevan niin hämmästynyt nuoren naisen julkeudesta, ettei kyennyt löytämään sanoja sitä ilmaistakseen.
»Olen ollut teidän palveluksessanne, herra Dombey», jatkoi Susan Nipper nopeasti, niinkuin hänen tapansa oli, »kaksitoista vuotta nuoren emäntäni Floy-neidin apuna. Hän ei vielä osannut puhua selvästi, kun ensin tulin tänne, ja minä olin jo ollut kauan tässä talossa silloin, kun rouva Richards vasta tuli tänne, ja jollen juuri olekaan Methusalem, en myöskään ole mikään kapalolapsi.»
Käsivarteensa nojaava Dombey katseli yhä häntä eikä vastannut mitään tähän valmistelevaan tosiasioiden esittämiseen.
»Ei voi olla suloisempaa ja rakastettavampaa olentoa kuin nuori emäntää, herra Dombey», virkkoi Susan, »ja minä kai tiedän sen paljon paremmin kuin muutamat muut, sillä minä olen nähnyt hänet surussa ja ilossa (jota hänellä ei tosin ole paljon ollut), nähnyt hänet veljensä seurassa ja jälleen yksinäisyydessään, mutta eräät eivät ole nähneet häntä koskaan, ja minä sanon niille ja kaikille — niin juuri» — tässä mustasilmäinen Susan ravisti päätänsä ja polki hiljaa jalkaansa »että hän on suloisin ja rakastettavin enkeli, mikä koskaan on hengittänyt, ja mitä enemmän minua revitään kappaleiksi, sitä enemmän toistan sitä, vaikka en olekaan mikään marttyyri.»