Dombey kävi suuttumuksesta ja hämmästyksestä vieläkin kalpeammaksi kuin ensin putoomisensa takia. Hän katseli Susania kuin epäilisi silmiensä tai korviensa pettävän.
»Ei kukaan ihminen voisi olla Floy-neitiä kohtaan muuta kuin uskollinen ja hyvä», jatkoi Susan, »enkä minä pidä sitä minään erikoisena ansiona, että olen palvellut häntä kaksitoista vuotta, sillä minä rakastan häntä — niin, sen minä sanon eräille ihmisille ja kaikille!» Tässä mustasilmäinen Susan taas pudisti päätään, polki lattiaa ja tukahdutti nyyhkytyksen. »Mutta uskolliset ja luotettavat palvelukseni antavat minulle toivoakseni oikeuden puhua, ja puhua minun täytyy ja puhua minä tahdon, olkoon se oikein tai väärin.»
»Mitä te tarkoitatte, nainen?» virkkoi Dombey tuijottaen häneen.
»Kuinka te uskallatte?»
»Mitäkö minä tahdon, herra? Minä tahdon puhua kunnioittavasti ja loukkaamatta, mutta suoraan. Ja kuinka minä uskallan, en tiedä, mutta uskallan vain!» sanoi Susan. »Herra Dombey, te ette tunne nuorta emäntääni, te ette tosiaankaan tunne, sillä ettehän voisi olla niin tietämätön, jos tuntisitte hänet.»
Raivoissaan Dombey ojensi kätensä tavoittamaan kellonnuoraa, mutta uunin sillä puolen ei ollut soittokelloa, eikä hän voinut ilman apua nousta ja mennä huoneen toiselle puolelle. Nipperin nopea silmäys huomasi hänen avuttomuutensa heti, ja nyt hän tunsi, niinkuin jälkeenpäin sanoi, saaneensa Dombeyn valtaansa.
»Floy-neiti on uskollisin ja kärsivällisin ja tunnollisin ja kaunein tytär, eikä ole ainoaakaan herrasmiestä, herra Dombey, vaikka hän olisi niin suuri ja rikas kuin kaikki Englannin suurimmat ja rikkaimmat yhteensä, jonka ei sopisi ja pitäisi olla hänestä ylpeä, jos olisi hänen isänsä. Jos hän tuntisi hänen arvonsa oikein, menettäisi hän mieluummin suuruutensa ja omaisuutensa, palan palalta, ja kulkisi ryysyisenä kerjäläisenä ovelta ovelle — sen sanon eräille ihmisille ja kaikillekin!» huudahti Susan Nipper purskahtaen itkuun. »Mieluummin hän tekisi niin kuin tuottaisi hänen hellälle sydämelleen niin raskaan surun kuin olen nähnyt hänen kärsivän tässä talossa!»
»Nainen!» huusi Dombey, »ulos täältä!»
»Suokaa anteeksi, herra Dombey», vastasi Nipper järkähtämättä, »vaikka menettäisin paikkanikin, joka minulla on ollut niin monta vuotta ja jossa olen nähnyt niin paljon — vaikka toivonkin, että te ette kehtaa minua erottaa Floy-neidin luota sellaisen syyn vuoksi — jatkan nyt, kunnes olen sanonut loputkin. Enhän minä ole mikään intialainen leski, herra Dombey, enkä tahdo enkä voikaan tulla sellaiseksi, mutta jos kerran olen päättänyt polttaa itseni elävältä, niin teen sen! Ja minä olen päättänyt puhua suuni puhtaaksi.»
Tämän ilmaisi Susan Nipperin kasvojen ilme yhtä selvästi kuin hänen sanansakin.
»Teidän palveluksessanne ei ole ainoatakaan ihmistä», jatkoi mustasilmäinen tyttö, »joka olisi koskaan tuntenut teitä kohtaan sellaista pelkoa ja kunnioitusta kuin minä. Ja itse voitte arvata, kuinka totta se on kun olen kyllin rohkea sanoakseni, että olen satoja kertoja aikonut puhua teille, mutta en ole koskaan saanut tehdyksi siitä varmaa päätöstä, ennenkuin viime yönä.»