»Kiitoksia», vastasi Toots. »Eihän sillä ole väliä. Hyvää yötä. Ei ole väliä, kiitoksia!»
VIIDESVIIDETTÄ LUKU
Uskollinen välittäjä
Edith lähti sinä päivänä yksin ulos ja palasi varhain kotiin. Vain muutamia minuutteja yli kymmenen vierivät hänen vaununsa pitkin sitä katua, jonka varrella hän asui.
Hänen kasvoillaan oli sama väkinäisen rauhallisuuden ilme, joka niillä oli ollut hänen pukeutumishetkestään saakka. Kukkaseppele kiersi samaa kylmää, rauhallista otsaa. Mutta olisi ollut parempi, jos hän olisi kiihkein käsin repinyt kukat ja lehdet kappaleiksi tai jos hänen humisevat ja takovat aivonsa olisivat tehneet ne muodottomiksi jännittyneessä lepopaikan tavoittelussa sensijaan että ne nyt koristivat noin kivettynyttä tyyneyttä. Niin kova, niin luoksepääsemätön, niin taipumaton hän oli, ettei olisi voinut luulla minkään voivan pehmittää sellaisen naisen luontoa, vaan kaiken olevan vain omansa sitä koventamaan.
Saavuttuaan ulko-ovelle hän astui maahan vaunuista. Silloin tuli joku äänettömästi eteisestä ja seisoen avopäin tarjosi hänelle käsivartensa. Kun palvelija työnnettiin syrjään, ei Edithillä ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua käsivarteen. Samalla hän tunsi, kenen se oli.
»Kuinka potilaanne voi, herra Carker?» kysyi hän huuli ivallisesti rypyssä.
»Paremmin», vastasi Carker. »Hän voi mikein hyvin. Olen jo toivottanut hänelle hyvää yötä.»
Edith taivutti päätänsä ja aikoi mennä yläkertaan, kun Carker seurasi häntä ja jääden portaiden juurelle seisomaan virkkoi:
»Madame, pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen.» Edith seisahtui ja katsoi taakseen. »Tämä on sopimaton aika, hyvä herra, ja minä olen väsynyt. Onko asianne kiireellinen?»