»Se on hyvin kiireellinen», vastasi Carker. »Kun olen onneksi kohdannut teidät, sallikaa minun uudistaa pyyntöni.»
Edith katsahti hetkiseksi alas hänen välkkyvään suuhunsa, ja Carker katsahti ylös Edithiin, joka seisoi hänen yläpuolellaan komeassa puvussaan, ja jälleen hän ajatteli, kuinka kaunis Edith todella oli.
»Missä neiti Dombey on?» kysyi Edith palvelijalta kovalla äänellä.
»Arkihuoneessa, armollinen rouva.»
»Näyttäkää tietä sinne!» Sitten Edith katsahti taas portaiden juurella odottavaan Carkeriin ja ilmaisi hänelle vähäisellä päänliikkeellä, että hän sai vapaasti seurata. Itse hän astui edellä.
»Suokaa anteeksi, rouva Dombey!» virkkoi kohtelias ja ketterä Carker, joka oli silmänräpäyksessä hänen rinnallaan. »Saanko pyytää, ettei neiti Dombey olisi läsnä keskustelumme aikana?»
Edith loi silmänsä hänen kasvoihinsa nopeasti, täysin maltillisesti ja rauhallisesti.
»Tahtoisin säästää neiti Dombeyta», jatkoi Carker matalalla äänellä. »En soisi hänen kuulevan, mitä minulla on sanottavana. Tahtoisin ainakin jättää teidän ratkaistavaksenne, onko hänen saatava tietää se vai eikö. Se on velvollisuuteni teitä kohtaan. Se on pyhä velvollisuuteni. Aikaisemman keskustelumme perusteella olisi luonnotonta, jos menettelisin toisin.»
Hitaasti Edith käänsi silmänsä hänestä. Sitten hän huusi palvelijalle: »Johonkin toiseen huoneeseen.» Palvelija meni edellä vierashuoneeseen ja sytytti siellä kaikessa kiireessä lamput. Sitten hän jätti heidät. Hänen ollessaan saapuvilla ei lausuttu sanaakaan. Edith istuutui tulen ääreen nojatuoliin. Carker, hattu kädessä ja katse mattoon luotuna, seisoi jonkun matkan päässä hänestä.
»Ennenkuin kuuntelen teitä, pyydän teitä kuuntelemaan minua», virkkoi
Edith kohta kun palvelija oli sulkenut oven takanaan.