»Kun rouva Dombey puhuttelee minua», vastasi Carker, »vaikka moittisikin minua syyttömästi, on se minulle suosionosoitus, jota pidän siksi suuressa arvossa, että alistun sellaiseen toivomukseen halukkaasti, vaikken olisikaan hänen nöyrä palvelijansa kaikissa suhteissa».
»Jos teillä on minulle jotakin asiaa siltä mieheltä, jonka luota juuri tulette, herra Carker» — tämä kohotti katseensa kuin aikoisi näytellä hämmästynyttä, mutta Edith katsoi häntä silmiin ja esti sen, jos se todella oli hänen aikomuksensa — »niin älkää koettako ilmoittaa sitä minulle, sillä minä en tahdo sitä kuulla. Tuskin minun tarvitsee kysyä, oletteko tullut siinä tarkoituksessa. Olen jo jonkun aikaa odottanut teitä.»
»Onnettomuudekseni olen täällä juuri siinä tarkoituksessa», vastasi Carker, »ja kokonaan vasten tahtoani. Sallikaa minun sanoa, että käynnilläni on vielä toinenkin tarkoitus.»
»Edellisestä ei enää tarvitse puhua», vastasi Edith. »Mutta jos palaatte siihen, niin…»
»Voiko rouva Dombey uskoa», virkkoi Carker tullen lähemmäksi, »että kajoisin siihen hänen kieltonsa jälkeen? Onko mahdollista, että rouva Dombey ei ota ollenkaan huomioon onnetonta asemaani, vaan on päättänyt pitää minua erottamattomana isännästäni ja tehdä minulle siten suuren ja tahallisen vääryyden?»
»Hyvä herra», vastasi Edith suunnaten tummat silmänsä suoraan häneen ja puhuen yhä kiihkeämmin, niin että hänen ylpeät sieraimensa laajenivat, hänen rintansa kohoili ja hänen kaulalleen kierretty hieno valkoinen untuvakoriste häilähteli verhotessaan yhtä valkeita olkapäitä. »Miksi te tulette luokseni tuolla lailla ja puhutte minulle rakkaudesta ja velvollisuudesta miestäni kohtaan ja teeskentelette luulevanne minun olevan onnellisessa avioliitossa ja kunnioittavan häntä? Kuinka te uskallatte niin loukata minua, kun tiedätte — minä tiedän sen paremmin, hyvä herra, olen nähnyt sen teidän jokaisessa katseessanne ja kuullut sen joka sanastanne — että rakkauden sijasta on meidän välillämme vain vastenmielisyyttä ja vihaa ja että tuskin halveksin häntä enemmän kuin itseäni senvuoksi, että olen hänen omansa. Vääryyttä! Jos olisin oikeudenmukainen sen tuskan vuoksi, jonka olette tuottanut minulle, jos tahtoisin kostaa minulle tekemänne loukkauksen oikeudenmukaisella tavalla, pitäisi minun surmata teidät!»
Edith oli kysynyt Carkerilta, miksi hän oli näin menetellyt. Jollei ylpeys ja viha ja itsenöyryytys — sillä se johti häntä, niin lujasti kuin hän tuijottikin Carkeriin — olisi sokaissut häntä, olisi hän voinut nähdä vastauksen Carkerin kasvoista: juuri tähän purkaukseen hänet olikin houkuteltu.
Edith ei nähnyt sitä eikä välittänytkään siitä, näkyikö sitä vai eikö. Hän näki vain ne loukkaukset ja taistelut, joihin hänen oli täytynyt ja vielä täytyisi alistua, ja kiemurteli niiden tuskasta. Istuessaan siinä katsellen enemmän omaa kurjuuttaan kuin Carkeria hän repi viuhkana käyttämästään harvinaisesta ja kauniista linnunsiivestä, joka riippui hänen ranteestaan kultaisissa vitjoissa, pois kaikki höyhenet ja siroitti ne matolle.
Carker ei hätkähtänyt hänen katsettaan, vaan seisoi rauhallisena, kunnes ulkonaiset merkit Edithin hillittömästä vihasta olivat hävinneet. Hän näytti mieheltä, jolla on tiedossaan sopiva vastaus ja joka myös aikoo sen lausua. Sitten hän alkoikin puhua katsellen suoraan Edithin säihkyviin silmiin.
»Armollinen rouva, minä tiedän ja olen jo ennenkin tietänyt, etten ole saanut suosiota teidän silmissänne. Niinikään olen tietänyt syyn siihen. Hyvinkin olen sen tietänyt. Olette puhunut minulle avoimesti. Teidän luottamuksenne tuottaa minulle niin suurta huojennusta…»