»Luottamukseni!» toisti Edith halveksivasti.
Carker sivuutti tämän keskeytyksen.
»— etten koeta salata teiltä mitään. Minä huomasin todellakin jo heti alussa, ettei teidän puolellanne ollut minkäänlaista kiintymystä herra Dombeyhin — kuinka se olisikaan ollut mahdollista kahden niin erilaisen henkilön välillä? Ja olen nähnyt, että välinpitämättömyyttä voimakkaammat tunteet ovat sitten heränneet rinnassanne — kuinka olisi mikään muu ollutkaan mahdollista sellaisissa oloissa, joissa olette elänyt? Mutta sopiko minun paljastaa teille tätä tietoani niin monilla sanoilla?»
»Sopiko teidän, herra Carker», kysyi Edith, »teeskennellä muutakaan käsitystä ja esittää sitä minulle julkeasti päivä päivältä?»
»Madame, se kuului tosiaankin asiaan», vastasi Carker pontevasti. »Jollen olisi niin menetellyt, jos olisin menetellyt jollakin muulla tavalla, en puhuisi teille nyt näin. Ja minä aavistin — kuka olisi paremmin voinut aavistaa kuin minä, sillä kuka tuntee herra Dombeyn tarkemmin kuin minä? — että jollei teidän luonteenne näyttäytyisi mukautuvaksi ja tottelevaiseksi niinkuin hänen ensimmäisen alistuvaisen puolisonsa, mitä en luullut mahdolliseksi…»
Ylpeä hymy antoi hänelle aiheen huomata, että ehkä sopisi uudistaakin tämä väite.
»Kuten sanoin, minä aavistin, että todennäköisesti tulisi aika, jolloin mahdollisesti olisi hyötyä sellaisesta yhteisymmärryksestä, johon nyt olemme päässeet.»
»Hyötyä kenelle?» kysyi Edith ivallisesti.
»Teille. En tahdo lisätä: myöskin itselleni, koska minun täytyy hillitä itseni lausumasta herra Dombeysta sitäkään rajoitettua ylistystä, johon rehellisesti voisin taipua, koska minua muuten saattaisi kohdata se onnettomuus, että sanoisin jotakin, mikä olisi vastenmielistä sille naiselle, jonka inho ja ylenkatse», virkkoi Carker hyvin painokkaasti, »ovat jo kyllin katkerat».
»Menettelette rehellisesti, herra Carker», huomautti Edith, »tunnustaessanne rajoitetun ylistyksenne ja puhuessanne hänestäkin noin halveksivasti, vaikka olette hänen ensimmäinen neuvonantajansa ja imartelijansa».