»Neuvonantajansa — kyllä. Imartelijansa — ei», vastasi Carker. »Siinä kohden on sentään luullakseni tehtävä jokin ero. Mutta meidän etumme ja hyvä tapa pakottavat monet meistä vakuuttamaan asioita, jotka eivät lähde vilpittömästä sydämestä. Joka päivä voimme nähdä yhtiöitä, ystävyysliittoja ja naimiskauppoja, joiden perustana on vain etu ja sopivaisuus.»
Edith puri veripunaista huultaan kääntämättä kuitenkaan Carkerista synkkää, terävää ja valpasta katsettaan.
»Armollinen rouva», jatkoi Carker istuutuen tuoliin, joka oli lähellä Edithiä, samalla kun hänen katseestaan ilmeni syvä ja vakava kunnioitus, »miksi epäröisin puhua selvästi nyt, kun olen kokonaan omistautunut teidän palvelukseenne? Oli luonnollista, että teidän kaltaisenne lahjakas nainen piti mahdollisena muuttaa miehensä luonnetta joissakin suhteissa ja muovailla hänet paremmaksi.»
»Ei, minusta se ei ollut luonnollista, herra Carker. Minä en ole milloinkaan toivonut tai aikonut mitään sentapaista.»
Edithin ylpeät, pelottomat kasvot näyttivät Carkerille, että hän ei aikonut käyttää toisen tarjoamaa naamiota, vaan esiintyä häikäilemättä oikeassa valossaan, välittämättä siitä, miltä se mahdollisesti näyttäisi Carkerin silmissä.
»Olihan ainakin luonnollista», virkkoi Carker taas, »että piditte mahdollisena elää herra Dombeyn vaimona alistumatta mitenkään hänen käskyihinsä ja joutumatta hänen kanssaan niin ankaraan riitaan. Mutta te ette tuntenut herra Dombeyta (niinkuin sittemmin olette voinut todeta) niin ajatellessanne. Te ette tietänyt, kuinka vaativa ja ylpeä hän on tai kuinka suuressa määrin hän on, jos niin saan sanoa, oman suuruutensa orja tai kuinka hän kulkee juhdan tavoin, joka on ikeellä kiinnitetty omiin riemuvaunuihinsa, ajattelematta mitään muuta kuin että nuo vaunut ovat hänen takanaan, että hänen on vedettävä niitä eteenpäin kaiken yli ja läpi.»
Hänen hampaansa välkkyivät hänen esittäessään tätä häijyä kuvausta isännästään. Sitten hän jatkoi:
»Herra Dombey kykenee yhtä vähän suomaan rehellistä tunnustusta teille kuin minulle. Vertaus on tosin rohkea, mutta siihen juuri tähtäänkin, ja se on tosi. Sydän mahtavuutta tulvillaan herra Dombey pyysi minua — eilen aamulla minun oli kuultava se hänen omasta suustaan — rupeamaan välittäjäksi itsensä ja teidän välillänne, koska hän tietää, etten ole suosiossanne, ja koska hän tahtoo, että olisin teille rangaistuksena niskoittelemisenne vuoksi. Sitäpaitsi hän todella on sitä mieltä, että minä, hänen palkollisensa, olen lähettiläs, jonka vastaanottaminen on alentavaa — ei sille naiselle, jolle minulla nyt on onni puhua, sillä sellaisella ei hänen mielikuvituksessaan ole sijaa — vaan hänen vaimolleen, osalle hänestä itsestään. Voitte kuvitella, kuinka häikäilemätön hän on minua kohtaan, kuinka sokea hän on näkemään sitä mahdollisuutta, että minulla voisi olla mitään yksilöllisiä tunteita tai mielipiteitä, kun hän sanoo minulle avoimesti, mihin tehtävään hän minua käyttää. Te tiedätte, kuinka täysin välinpitämätön hän on teidän tunteitanne kohtaan, kun hän uhkaa teitä sellaisella lähettiläällä, niinkuin luonnollisesti muistatte hänen uhanneen.»
Edith katseli häntä yhä vielä tarkkaavasti. Mutta Carkerkin katseli häntä ja huomasi, että hänen viittauksensa siihen, että hän tiesi jotakin aviopuolisoiden välillä tapahtuneesta keskustelusta, repi ja raateli Edithin rintaa kuin myrkytetty nuoli.
»En muistuta teille kaikkia näitä seikkoja laajentaakseni juopaa teidän ja herra Dombeyn välillä — taivas minua siitä varjelkoon, mitä se minua hyödyttäisikään — vaan ainoastaan esimerkiksi siitä, kuinka toivotonta on koettaa herättää herra Dombeyssa sitä käsitystä, että hänen rinnallaan voisi ottaa huomioon kenenkään muun tunteita. Me hänen läheisensä olemme tehneet voitavamme vielä vahvistaaksemme hänessä tuota ajatustapaa, se minun on sanottava, mutta jollemme me olisi niin tehneet, olisivat toiset pitäneet huolen siitä, sillä muuten he eivät olisi voineet olla kauan hänen läheisyydessään. Ja sellainen on hänen elämänsä pääsuunta aina ollut. Lyhyesti sanoen, herra Dombey on koko ikänsä joutunut tekemisiin vain alempien ja hänestä itsestään riippuvien ihmisten kanssa, jotka ovat polvistuneet ja kumartaneet hänen edessään. Hän ei ole koskaan tietänyt, miltä tuntuu, kun saa vastaansa vihaisen ylpeyden ja voimakkaan kostonhalun.»