Eukko nyökäytti päätään.
»No niin, herra Dombey on pudonnut hevosen selästä», virkkoi Rob vastahakoisesti, »ja minun isäntäni täytyy nyt olla hänen luonaan useammin kuin ennen, joko hänen tai rouva Dombeyn tai jonkun muun luona siellä. Ja sen vuoksi me olemme muuttaneet kaupunkiin.»
»Ovatko he hyviä ystäviä, poikaseni?»
»Kutka?»
»Hän ja rouva Dombey?»
»Mitä, herra ja rouva Dombeyko?» sanoi Rob. »Kuinka minä sen tietäisin?»
»Eivät he — vaan sinun herrasi ja rouva Dombey», selitti eukko mairittelevalla äänellä.
»En tiedä», vastasi Rob katsahtaen taas ympärilleen. »Minä luulen niin. Kuinka utelias te olette, rouva Brown. Mitä vähemmän puhun, sitä parempi.»
»No, mitä vaaraa siinä voi olla!» huudahti eukko naurahtaen ja taputtaen käsiään. »Hilpeästä Robista on tullut kesy, kun hänen alkoi käydä hyvin. Eihän siinä mitään vaaraa ole!»
»Ei, tiedänhän minä, ettei siinä ole mitään vaaraa», vastasi Rob ja loi taas epäluuloisen silmäyksen pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneisiin ja kirkkoon päin, »mutta lörpöttelemään minä en rupea, en edes herrani takin napeista. Sanon teille, ettei se käy päinsä, kun on puhe hänestä. Siinä tapauksessa olisi minun paras hukuttaa itseni veteen. Hän on niin sanonut. Minä en olisi ilmaissut hänelle edes hänen nimeäänkään, jollette olisi tietänyt sitä. Puhukaa jostakin toisesta.»