Tämä vakuutus näytti olevan lohdutuksen pisara onnettomalle Robille, joka senvuoksi pudisti rouva Brownin kättä ja rukoili häntä kyyneleet silmissä jättämään rauhaan poikaparan ja olemaan tuhoamatta hänen tulevaisuudentoiveitaan. Syleillen vielä uudelleen Robia suostui rouva Brown tähän, mutta ollen jo seuraamaisillaan tytärtään pois hän kääntyi vielä kerran, piti sormeaan salavihkaa pystyssä ja pyysi käheästi kuiskaten vähän rahaa.
»Shillingi, kultaseni!» virkkoi hän kasvoillaan saaliinhimoinen ilme, »tai edes puoli shillingiä! Vanhan tuttavuuden vuoksi! Olen niin köyhä. Ja kaunis tyttöni» — samassa hän katsahti olkansa yli — »tuo on näet minun tyttöni, Rob — näännyttää minut puolittain nälkään».
Mutta kun Rob vastahakoisesti pisti rahan hänen käteensä, tarttui
Alice, joka oli hiljaa palannut, äitinsä käteen ja väänsi rahan pois.
»Mitä, äiti!» huudahti hän. »Aina rahaa, rahaa aluksi ja rahaa lopuksi.
Niinkö vähän sinä välität siitä, mitä juuri sanoin sinulle? Tässä on.
Ota rahasi takaisin!»
Eukko voihkaisi syvään, kun raha luovutettiin takaisin Robille, mutta ei vastustanut mitenkään muuten, vaan kompuroitsi tyttärensä rinnalla pihalta ja pitkin sitä syrjäkatua, joka vei sieltä pois. Rob, joka tuijotti heidän jälkeensä hämmästyneenä ja suuttuneena, näki heidän pysähtyvän ja syventyvän vakavaan keskusteluun. Useammin kuin kerran hän huomasi nuoremman naisen tekevän uhkaavan kädenliikkeen (nähtävästi se oli tarkoitettu jollekin henkilölle, josta he puhuivat). Eukko matki sitä heikolla ja surkealla tavalla, ja se sai Robin hartaasti toivomaan, ettei hän itse olisi heidän keskustelunsa aiheena.
Tuntien hetkellistä huojennusta heidän lähtönsä vuoksi ja lohduttaen mieltään sillä tulevaisuudentoivolla, ettei rouva Brown voinut elää ikuisesti eikä todennäköisesti eläisikään kauan kiusatakseen häntä, joka katui ilkitöitään vain silloin kun niillä sattumalta oli epämieluisat seuraukset, Rob sai kiihtyneet kasvonpiirteensä palautumaan rauhallisemmiksi ajatellessaan sitä ihmeellistä tapaa, kuinka oli eronnut kapteeni Cuttlesta (mikä muisto oli harvoin saattamatta häntä erinomaiselle tuulelle), ja lähti Dombey ja Pojan konttorihuoneistoon päin ottamaan vastaan käskyjä herraltaan.
Täällä jätti Carker, jolla oli niin terävät ja valppaat silmät, että Rob värisi hänet nähdessään odottaen melkein varmasti saavansa moitteita keskustelustaan rouva Brownin kanssa, Robille salkun, joka sisälsi tavalliset aamulehdet Dombeylle ynnä pikku kirjeen rouva Dombeylle, vain nyökäten merkiksi, että piti toimia varovasti ja nopeasti. Se oli salaperäinen kehoitus, johon Robin mielikuvituksessa liittyi mitä kamalimpia varoituksia ja uhkauksia ja joka vaikutti häneen voimakkaammin kuin mitkään sanat.
Kun Carker taas oli yksinään omassa huoneessaan, ryhtyi hän työhön koko päiväksi. Hän otti vastaan paljon kävijöitä, tarkasti joukon asiapapereita, liikkui edestakaisin toiminimen eri osastojen välillä eikä antanut enää minkään sivuasian häiritä mieltään ennenkuin päivän työt oli tehty. Mutta niin pian kuin hän oli tuttuun tapaansa puhdistanut pöytänsä papereista, vaipui hän taas syviin mietteisiin.
Hän seisoi entisellä paikallaan ja vanhassa asennossaan katse hievahtamatta suunnattuna lattiaan, kun hänen veljensä tuli sisään tuoden takaisin kirjeitä, jotka päivän kuluessa olivat joutuneet toisiin huoneisiin. Hän pani ne rauhallisesti pöydälle ja aikoi lähteä heti pois, kun konttoripäällikkö, joka oli katsellut häntä siitä hetkestä asti kun hän tuli sisään, sanoi hänelle:
»No, John Carker, mikä sinut tuo tänne?»