Hänen veljensä osoitti kirjeitä ja aikoi poistua.
»Minua ihmetyttää», virkkoi konttoripäällikkö, »että sinä voit tulla ja mennä kysymättä, kuinka meidän isäntämme jaksaa».
»Olemme tänä aamuna saaneet kuulla konttorissa, että herra Dombey voi paremmin.»
»Sinä olet niin nöyrä mies», virkkoi nuorempi veli hymyillen, »todellakin olet käynyt sellaiseksi vuosien kuluessa, että saattaisin vannoa sinun tulevan onnettomaksi, jos hänelle tapahtuisi jotakin pahaa».
»Minä olisin tosiaankin pahoillani!» James!» vastasi toinen.
»Hän olisi pahoillaan!» huudahti konttoripäällikkö osoittaen häntä, ikäänkuin olisi saapuvilla jokin muu henkilö, jolle hän paraikaa puhui. »Hän olisi tosiaankin pahoillaan! Tämä minun veljeni! Tämän liikkeen vähäpätöisin henkilö, tämä halveksittu romu, joka on työnnetty syrjään ja käännetty kasvot seinään päin kuin turmeltunut taulu ja jätetty siihen, taivas tietää kuinka moneksi vuodeksi. Hän on täynnä kiitollisuutta ja kunnioitusta ja uhrautuvaisuutta. Sellaista hän tahtoo uskotella minulle!»
»En tahdo uskotella sinulle mitään, James, mutta ole yhtä oikeudenmukainen minulle kuin kelle tahansa, joka on sinua alempana. Sinä kysyit minulta, ja minä vastasin.»
»No eikö sinulla ole mitään moittimisen syytä häntä kohtaan, liehakoitseva koira?» kysyi konttoripäällikkö tavattoman ärtyisästi. »Ei ylpeää kohtelua kostettavana, ei loukkausta, minkäänlaista kiristystä. Mitä hittoa! Oletko sinä mies vai hiiri?»
»Olisi harvinaista, jos kaksi ihmistä saattaisi olla yksissä niin monta vuotta, etenkin isäntänä ja palkollisena, eikä toisella olisi mitään moittimisen syytä toista kohtaan — edes omasta mielestään», vastasi John Carker. »Mutta riippumatta siitä, kuinka minun kävi tässä liikkeessä —»
»Sepä se», keskeytti konttoripäällikkö. »Se juuri tekee hänen asemansa erikoiseksi, työntää hänet kaikkien muiden ulkopuolelle. No, entä sitten?»