»Oli aika», virkkoi hän, »jolloin kannatti pitää silmällä sinunkin nousevaa pikku tähteäsi ja olla selvillä siitä, miltä suunnalta tuli pilviä voidakseen varjostaa sinut, jos se olisi tarpeellista. Mutta nyt on noussut kiertotähti, ja sen valo on pimittänyt sinut».

Hän käänsi valkosäärisen hevosensa kadunkulman ympäri ja etsi silmillään valoa talon takaseinän akkunoista. Siihen liittyi muisto komeasta olennosta, hansikoidusta kädestä, ihanan linnun höyhenistä, jotka oli siroitettu lattialle, ynnä siitä, kuinka pukua koristava valkea untuvareunus oli värissyt kuin ennustaen etäisen myrskyn lähenemistä. Tämä muisto mielessään hän kääntyi taas pois ja ratsasti läpi pimenevien ja autioiden puistokatujen nopeaa ravia. Ja sama muisto oli kohtalon toimesta mielessä eräällä naisella, ylpeällä naisella, joka vihasi häntä, mutta oli vähitellen varmasti joutunut hänen viekkautensa ja oman ylpeytensä ja kostonsa vuoksi väkisinkin sietämään hänen seuraansa ja ottamaan yhä useammin hänet vastaan, ja silloin miehellä oli kuin etuoikeus puhella siitä uhmailevasta ylenkatseesta, jota nainen osoitti puolisolleen menettäen samalla itsekunnioituksensa. Tämä nainen vihasi häntä syvästi, tunsi hänet tarkoin eikä luottanut häneen, koska he olivat selvillä toistensa luonteesta, vaan yllytti ylpeää katkeruuttaan suvaitsemalla hänen lähestyä itseään joka päivä vihansa uhallakin. Sillä sen pohjalla, tosin vielä liian syvällä, jotta hänen uhkaava silmänsä olisi voinut tunkea sinne asti, joskin hän saattoi nähdä sen hämärästi, oli synkkä kosto, jonka heikoinkin varjo — vaikka hän olisi nähnyt sen vain kerran ja pelästynyt sitä koskaan enää näkemättä — olisi voinut kylliksi tahrata naisen sielun.

Leijailiko tuollaisen naisen kuva Carkerin lähettyvillä hänen ratsastaessaan? Oikein todellisuutta vastaava ja silminnähtävä?

Kyllä. Hän näki sen hengessään juuri sellaisena kuin se oli. Se oli hänen seuranaan täynnä ylpeyttä, vihaa ja kostonhalua, ja kaiken sen Carker näki yhtä selvästi kuin hänen kauneutensakin, mutta mikään muu ei ollut niin silmäänpistävää kuin viha. Toisin hetkin hän näki naisen rinnallaan ylpeänä ja torjuvana, toisinaan taas hevosensa jalkoihin vaipuneena pölyssä. Mutta aina Carker näki hänet sellaisena kuin hän oli, naamiotta, ja katseli sitä vaarallista tietä, jota nainen vaelsi.

Ja kun hän oli lopettanut ratsastuksensa ja muuttanut pukua ja astui pää kumarassa, ääni lempeänä ja huulillaan rauhoittava hymy tuon naisen valaistuun ja komeaan huoneeseen, näki hän kaikki vielä yhtä selvästi. Aavistipa hän hansikoidun käden salaisuudenkin ja piti sitä vain sitä kauemmin kädessään. Samalla vaarallisella tiellä, jota nainen astui, oli hän itsekin, ja joka ainoaan hänen jalan jälkeensä Carker painoi heti oman jalkansa.

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU H

Ukkosenisku

Dombeyn ja hänen puolisonsa välinen kuilu ei pienentynyt ajan mukana. Näitä kahta huonosti yhteen sopivaa ihmistä, jotka olivat onnettomia sekä oman itsensä että toistensa vuoksi ja joita ei liittänyt yhteen mikään muu kuin käsiraudat, sitoen heidän kätensä ja hangaten ne rikki ihan luuhun asti heidän yrittäessään repiä niitä irti — näitä kahta ei aika, joka lohduttaa surun ja tyynnyttää tuskat, voinut mitenkään auttaa. Niin erilainen kuin heidän ylpeytensä olikin laatunsa ja aiheensa puolesta, niin samanvertainen se oli voimassaan. Heidän iskiessään vastakkain piikivien tavalla leimahtivat kipinät, jotka joko hehkuivat tai kimmahtivat ilmiliekkiin kulloinkin asianhaarojen mukaan, mutta polttivat kaiken niiden ulottuville osuvan ja tekivät heidän avioliittonsa kiirastuleksi.

Olkaamme oikeudenmukaiset Dombeylle. Hirveässä ja yhä yltyvässä harhakäsityksessään elämästä hän ajoi vaimoaan eteenpäin, lainkaan aavistamatta minne tai kuinka, mutta kuitenkin pysyi hänen tunteensa Edithiä kohtaan samanlaisena kuin se oli ollut alussakin. Edithillä oli se suuri varjopuoli, että hän selittämättömällä tavalla kieltäytyi tunnustamasta miehensä suurta merkitystä eikä tahtonut taipua täydellisesti alistumaan ja tarpeen mukaan parantamaan ja muuttamaan käytöstään. Mutta toiselta puolen hän yhä piti vaimoaan omalla kylmällä tavallaan naisena, joka saattoi, jos halusi, tuottaa kunniaa hänen vaalilleen ja nimelleen ja jonka omistaminen lisäsi hänen arvoaan.

Sensijaan Edith katseli synkästi kiihkeän ja ylpeän kostonhalunsa täyttämänä päivästä päivään ja tunnista tuntiin omassa huoneessaan vietetyn yön jälkeen, jolloin hän oli istunut tuijottaen seinällä olevia varjoja, siihen pitempään ja synkempään yöhön asti, joka lähestyi kovaa vauhtia — erästä olentoa, jolta oli tulossa yhä uusia katkeria nöyryytyksiä. Ja se olento oli hänen miehensä!