Oliko Dombeyn pääpahe, joka vallitsi häntä niin hellittämättömästi, luonnoton piirre? Toisinaan kannattaisi kysyä, mitä luonto oikeastaan on ja kuinka ihmiset menettelevät sitä muuttaessaan ja eikö luonnollinen käy luonnottomaksi, kun näin väkipakolla pannaan toimeen vääntelyitä ja vääristelyjä. Teljettäköön kuka tahansa mahtavan luonto-äitimme pojista tai tyttäristä ahtaalle alueelle, kahlehdittakoon vanki yhteen ainoaan ajatukseen ja yllytettäköön sitä ympärillä olevien muutamien arkojen tai viekkaitten ihmisten raatelevalla palvonnalla — mitä silloin merkitsee luonto tuolle vapaaehtoiselle vangille, joka ei ole milloinkaan kohonnut vapaan hengen siivillä — ne kun pian raukeavat ja putoavat hyödyttöminä — nähdäkseen luontoa sen kaikki käsittävässä totuudessa!
Voi, onko ympärillämme maailmassa tosiaankin niin vähän asioita, jotka ovat peräti luonnottomia ja kuitenkin varsin luonnollisia sinänsä? Kuulkaa vain tuomarin tai muun virkamiehen nuhtelevan yhteiskunnan luonnottomia hylkiöitä, luonnottomia raaoissa tavoissaan, luonnottomia säädyllisyydenpuutteessaan, luonnottomia siksi, etteivät enää tahdo tai osaa nähdä eroa hyvän ja pahan välillä, luonnottomia tietämättömyydessään, rikollisuudessaan, häikäilemättömyydessään, uppiniskaisuudessaan, hengessään, ulkonäössään, kaikessa. Mutta seuratkaa hyvää pappia tai lääkäriä, jonka elämä on joka hetki vaarassa hänen laskeutuessaan heidän luoliinsa, missä kuulee kaikuna meidän vaununpyöräimme tärinän ja jokapäiväiset askeleemme katukivityksellä. Katselkaa ympärillenne vastenmielisten näkyjen maailmassa miljoonat kuolemattomat olennot eivät tunnekaan muuta maailmaa eläissään — jonka ohimenevä mainitseminenkin jo kauhistuttaa ihmisyyttä ja saa seuraavalla kadulla asuvan hennon arkatuntoisuuden tukkimaan korvansa ja kuiskaamaan: »Sitä en voi uskoa!» Hengittäkää saastutettua ilmaa, jota turmelee kaikki mahdollinen epäpuhtaus, myrkyllinen terveydelle ja elämälle, antakaa jokaisen aistinne, jonka ihmissuku on saanut ilon ja onnen tajuamista varten, tulla loukatuksi, sairaaksi ja inhon kyllästämäksi, antakaa sen kehittyä kanavaksi, jota myöten voi tulla vain kurjuutta ja kuolemaa! Koettakaa turhaan ajatella yhtäkään kasvia tai kukkaa tai terveellistä yrttiä, joka tuollaiseen rikkaruohoiseen kukkasarkaan istutettuna saattaisi kasvaa luonnollisella tavalla tai ojentaa pikku lehtensä aurinkoa kohti, niinkuin Jumala on tarkoittanut. Ja kutsukaa sitten luoksenne jokin kalmankalpea lapsi, jolla on surkastunut vartalo ja häijyt kasvot, selittäkää sille sen luonnoton synnillisyys ja valittakaa sitä, että se jo niin nuorena on loitonnut niin kauas taivaasta — mutta ajatelkaa myöskin vähän sitä, että se on siitetty, syntynyt ja kasvanut — helvetissä!
Henkilöt, jotka tutkivat luonnontieteitä ja sovittavat tietonsa ihmiskunnan terveydeksi, sanovat meille, että jos ne vahingolliset ainekset, jotka turmeltunut ilma synnyttää, olisivat silmin havaittavissa, näkisimme kuinka ne asettuvat paksuina mustina pilvinä tyyssijojensa ylle ja leviävät vähitellen laajemmalle, saastuttaen kaupungin paremmatkin osat. Mutta jos myöskin se siveellinen rutto, joka kohoaa niiden keralla ja loukatun luonnon ikuisten lakien mukaan on niistä eroamaton, olisi silmin havaittavissa — niin kuinka kauheita asioita paljastuisikaan! Silloin näkisimme turmelusta, jumalattomuutta, juoppoutta, varkautta, murhaamista ja pitkän jonon ihmiskunnan luonnollista hyvyyttä ja rakkautta vastaan tehtyjä nimettömiä syntejä, jotka leijailevat noiden anastamiensa paikkojen yläpuolella ja hiipivät eteenpäin pahentaakseen viattomia ja levittääkseen turmelusta puhtaitten keskuuteen. Silloin näkisimme, että samat myrkytetyt lähteet, jotka valuvat sairaaloihimme, täyttävät myöskin vankilamme, sullovat liiallisen lastin rangaistussiirtoloihin lähteviin laivoihin ja leviävät merten ylitse peittäen laajat mantereet rikoksilla. Silloin pysähtyisimme kauhistuneina ja huomaisimme, että missä saamme aikaan turmelusta, joka kohtaa lapsiamme ja periytyy syntymättömille sukupolville, siinä myöskin saamme syntymään saman varman kehityskulun nojalla sellaisen lapsipolven, joka ei tiedä mitään viattomuudesta, nuorison, joka ei tunne kainoutta, kypsyneen iän ihmispolven, joka on kypsä vain kärsimyksissä ja rikoksissa, raihnaisen vanhuuden, joka on häpeäksi ihmissuvulle. Luonnoton sukukunta! Silloin kun voimme koota viinirypäleitä orjantappuroista ja viikunoita ohdakkeista, kun viljapellot kasvavat paheellisten kaupunkiemme syrjäkaduilla rikkakasoissa ja ruusut kukkivat niiden asuttamilla täpötäysillä — hautuumailla, silloin voimme toivoa luonnollisen ihmissuvun kasvavan sellaisesta kylvöstä.
Oi, jospa joku hyvä henki tempaisi katot auki voimakkaammalla ja siunauksellisemmalla kädellä kuin sadun rampa paholainen ja näyttäisi kristityille, mitä synkkiä olentoja lähtee keskeltä heidän kotejaan sankkana saattojoukkona hävityksen enkelille sen kulkiessa tietään heidän seassaan. Ei tarvittaisi enempää kuin yksi ainoa yö kalpeiden kummitusten näkemiseen, näiden kohotessa liian kauan laiminlyömiltämme paikoilta ja siitä paksusta ja raskaasta ilmasta, jossa rikos ja kuume rehoittavat yhdessä, sirotellen ympärilleen hirveää yhteiskunnallista kostoa purkautumaan ylitsemme ja käyden yhä uhkaavammiksi. Millainen kirkas ja siunattu aamu voisikaan seurata sellaista yötä, sillä ihmiset, joita eivät enää kiusaisi omatekoiset loukkauskivet, pelkät pölyhiutaleet heidän ja ikuisuuden välisellä tiellä, ryhtyisivät silloin, niinkuin ainakin samasta alkuperästä lähteneet olennot, joilla on sama velvollisuus yhteisen perheen isää kohtaan ja jotka pyrkivät samaan päämäärään, tekemään maailmaa paremmaksi asuinpaikaksi!
Se päivä ei olisi vähemmän kirkas ja siunattu, jos se herättäisi jonkun, joka ei ole koskaan katsellut ympärillään olevaa ihmiselämää, tajuamaan selvästi, että hän on sukulaissuhteissa siihen, ja avaisi hänen silmänsä näkemään omien ahdasmielisten tunteittensa ja mielipiteittensä kierouden, joka on niin suuri ja kuitenkin kerran alkaneessa kehityksessään yhtä luonnollinen kuin syvin turmelus.
Mutta sellainen päivä ei ollut koskaan koittanut Dombeylle tai hänen puolisolleen, ja kumpikin oli valinnut tiensä.
Kuusi kuukautta Dombeyn tapaturman jälkeen pysyi heidän suhteensa samanlaisena. Marmorikallio ei olisi voinut sulkea Dombeyn tietä itsepintaisemmin kuin hänen vaimonsa. Eikä jäälähde, jota ei yksikään valonsäde ilahduta syvän luolan pohjalla, olisi voinut olla kolkompi ja kylmempi kuin Dombey.
Se toivo, joka oli virinnyt Florencen sydämessä, kun hän tiesi kotinsa muuttuvan uudeksi, oli nyt kokonaan hävinnyt. Tämä koti oli melkein kaksi vuotta vanha, eikä hänenkään kärsivällinen ja luja uskonsa voinut kestää jokapäiväisten kokemusten yhä pettäessä. Joskin hänessä vielä eli epämääräinen toive, että Edith ja isä voisivat elää onnellisempina yhdessä joskus kaukaisena aikana, ei hän enää haaveillutkaan itse saavuttavansa isän rakkautta. Se lyhyt aika, jolloin hän kuvitteli huomanneensa isän sydämen leppyvän, unohtui hänen muistellessaan sen edellä vallinnutta ja sitä seurannutta pitkää kylmyyttä, tai se esiintyi hänen mielessään vain tuskallisena pettymyksenä.
Florence rakasti häntä vieläkin, mutta oli vähitellen johtunut ajattelemaan häntä jonakin rakkaana olentona joka oli ennen elänyt tai ainakin olisi voinut elää, eikä joka päivä näkyvissä olevana kovana todellisuutena. Jotakin siitä lempeästä surumielisyydestä, joka liittyi pikku Paulin tai äidin muistoon, tuntui nyt tulevan hänen mieleensä myös silloin, kun ajatukset kohdistuivat isään, muuttuen ikäänkuin rakkaiksi muistoiksi. Hän ei voinut tehdä itselleen selvää, tapahtuiko se senvuoksi, että isä oli kuin kuollut häneltä ja liittyi hänen ennen rakastamiinsa henkilöihin ja että hän oli pannut isäänsä niin kauan toiveita, jotka olivat rauenneet tyhjiin, ja hellyyttä, johon oli vastattu jäätävän kylmästi. Mutta rakastettu isä alkoi muuttua hänelle epämääräiseksi unikuvaksi eikä oikeastaan vaikuttanut hänen todellisessa elämässään paljon enempää kuin se kuva, jonka hän toisinaan loihti silmiensä eteen rakkaasta veljestään, kuvitellen hänen vielä elävän ja kasvavan mieheksi, suojelijakseen ja helläksi ystäväkseen. Tämä muutos, jos sitä voi siksi sanoa, oli tapahtunut hänessä huomaamatta samoin kuin kehitys lapsesta naiseksi ja sen keralla. Florence oli melkein seitsentoistavuotias, kun hän yksin mietiskellessään tuli tietoiseksi näistä ajatuksista.
Hän oli nyt usein yksin, kun entinen suhde hänen ja Edithin välillä oli suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, jolloin isä tapaturman kohtaamana makasi huoneessaan alakerrassa, oli Florence ensiksi huomannut, että Edith vältteli häntä. Tuskaisena ja pahoilla mielin, voimatta kuitenkaan sovittaa tätä käytöstä yhteen sen hellyyden kanssa, jota Edith osoitti heidän tavatessaan toisensa, hän lähti kerran myöhään illalla äitipuolensa huoneeseen.