»Äiti», virkkoi Florence hiipien hiljaa hänen viereensä, »olenko loukannut sinua?»
Edith vastasi: »Et.»
»Minun on täytynyt tehdä jotakin», väitti Florence. »Sano minulle, mitä se on. Sinä olet muuttanut käytöksesi minua kohtaan, rakas äiti. En osaa sanoa, kuinka herkästi ja heti tunnen pienimmänkin muutoksen, sillä minä rakastan sinua koko sydämestäni.»
»Niin minäkin sinua», sanoi Edith. »Voi, Florence, älä usko minua enää koskaan enemmän kuin nyt!»
»Miksi kartat minua niin usein ja pysyttelet poissa?» kysyi Florence. »Ja miksi katselet minua toisinaan niin oudosti, äitikulta? Sinä teet niin, etkö teekin?»
Edithin tummissa silmissä näkyi myöntävä ilme.
»Miksi?» tiedusti Florence rukoillen. »Sano minulle syy, jotta tietäisin, kuinka voisin paremmin miellyttää sinua, ja lupaa minulle, ettei sitä enää jatku.»
»Rakas Florence», vastasi Edith tarttuen käteen, joka oli kiertynyt hänen kaulalleen, ja katsellen silmiin, jotka tähystivät häntä niin rakastavasti Florencen polvistuessa hänen viereensä lattialle, »minä en voi sanoa sinulle, miksi niin on laita. Minä en saa sitä sanoa, etkä sinä sitä kuulla, mutta tiedän, että niin on ja että niin täytyy olla. Tekisinkö niin, jollen tietäisi?»
»Täytyykö meidän vieraantua toisistamme, äiti?» kysyi Florence tuijottaen häneen säikähtyneenä.'
Edithin äänettömillä huulilla näkyi vastaus: »Täytyy.»