Florence katsahti häneen pelon ja kummastuksen yhä lisääntyessä, kunnes ei enää voinut nähdä häntä sumentavien kyynelten lävitse, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin.
»Florence kultaseni!» virkkoi Edith hätääntyneenä, »kuuntele minua. Minä en siedä nähdä tuota murhetta. Ole rauhallisempi. Sinähän näet, että minäkin olen tyyni, mutta onko se helppoa minulle?»
Hän virkkoi nämä viime sanat tavallisella tasaisella äänellään ja lisäsi sitten:
»Me emme vieraannu kokonaan. Vain osaksi ja näennäisesti, Florence, sillä sisimmässäni olen sinulle yhä sama ja tulen aina olemaan. Mutta sitä, mitä teen, en tee itseni vuoksi.»
»Minunko vuokseni, äiti?» kysyi Florence.
»Se riittää, kun tiedät, mitä se on», virkkoi Edith hetkisen kuluttua. »Miksi niin on laita, se ei ole tärkeätä. Florence kulta, on parempi — ja välttämätöntä — että seurustelemme harvemmin. Välillämme vallinnut tuttavallinen suhde täytyy katkaista.»
»Milloin!» Florence huudahti. »Voi, äiti, milloin?»
»Nyt», virkkoi Edith.
»Ikuisiksi ajoiksiko?» kysyi Florence.
»Sitä en väitä», vastasi Edith, »enkä tiedäkään. En tahdo myöskään sanoa, että tuttavuutemme on parhaassakin tapauksessa sopimaton ja turmiollinen suhde, joka ei tietääkseni voisi tuottaa hyviä hedelmiä. Minä olen täällä joutunut vaeltamaan sellaisia polkuja, joita sinun ei koskaan tarvitse polkea, ja tieni vienee tästä lähtien — Jumala tietää — en tiedä minne —»