Hänen äänensä raukeni, ja hän istui katsellen Florencea ja melkein vetäytyen pois hänestä saman oudon pelon ja väittelemisen pakottamana, jonka Florence oli huomannut jo aikaisemmin. Sitä seurasi synkkä ylpeys ja raivo, kulkien koko hänen olemuksensa ja piirteittensä läpi kuin hurjasti soivan harpun kieliin lyöty vihainen sävel. Mutta sitten ei enää tullut lempeyttä tai nöyryyttä. Hän ei nyt painanut päätään alas eikä itkien sanonut, että hänen ainoa toivonsa oli Florencessa, vaan piti sitä pystyssä kuin olisi kaunis Medusa, joka katseli miestään kasvoista kasvoihin, tahtoen lumota hänet kuoliaaksi. Hän olisikin niin tehnyt, jos hänellä olisi ollut siihen taikavoima.
»Äiti», virkkoi Florence levottomana, »sinussa on tapahtunut muutos muussakin kuin tahdot minulle ilmaista, ja se on minusta tuskallista. Anna minun jäädä hetkeksi tänne.»
»Ei», vastasi Edith, »ei, kultaseni. Minun on nyt paras jäädä yksin ja pysyä ennen kaikkea erossa sinusta. Älä kysy minulta mitään, vaan usko, että näyttäessäni mielestäsi epävakaiselta ja oikulliselta en ole sellainen omasta tahdostani tai itseni vuoksi. Usko, että vaikka olemme toisillemme vieraampia kuin ennen, sittenkin sisimmässäni tunnen samaa sinua kohtaan. Suo anteeksi, että olen koskaan synkistänyt synkkää kotiasi — tiedän hyvin, että luon siihen varjon — älkäämmekä enää koskaan puhuko tästä.»
»Äiti», nyyhkytti Florence, »ei suinkaan meidän tarvitse erota?»
»Me teemme näin, jotta meidän ei tarvitse erota», selitti Edith. »Älä enää kysy. Mene, Florence! Rakkauteni ja tunnonvaivani seuraavat sinua.»
Hän syleili tyttöä ja päästi hänet menemään. Kun Florence poistui huoneesta, katseli Edith hänen jälkeensä ikäänkuin hänen hyvä enkelinsä olisi häviämässä ja jättäisi hänet ylpeiden ja vihaisten intohimojen huostaan, jotka nyt anastivat hänet omakseen ja painoivat leimansa hänen otsalleen.
Siitä hetkestä lähtien Florence ja hän pysyivät tällä vikaantumisen kannalla. Päiväkausiin he eivät tavanneet toisiaan juuri muulloin kuin ruokapöydässä ja Dombeyn läsnäollessa. Silloin Edith istui käskevän näköisenä, taipumattomana ja äänettömänä, katsahtamattakaan Florenceen. Aina kun Carker oli mukana, niinkuin hän usein oli Dombeyn toipumisen aikana ja jälkeenpäinkin, pysytteli Edith tavallista loitommalla. Mutta kahden kesken hän ei koskaan tavannut tyttöä syleilemättä häntä hellästi niinkuin ennenkin, joskaan ei voinut yhtä selvästi vapautua ylpeästä ilmeestään. Usein, kun hän oli ollut myöhään kaupungilla, hän hiipi pimeässä yläkertaan Florencen huoneeseen, niinkuin oli tottunut tekemään, ja kuiskasi hyvää yötä vuoteen vieressä. Florence ei nukkuessaan tiennyt näistä käynneistä, mutta joskus hän heräsi kuin unessa kuultuaan hiljaa lausuttavan näitä sanoja ja luuli tuntevansa huulten kosketusta kasvoillaan. Mutta niin tapahtui yhä harvemmin, mitä pitemmälle aika kului.
Ja nyt alkoi Florencen oman sydämen tyhjyys taas luoda yksinäisyyttä hänen ympärilleen. Samoin kuin hänen rakastamansa isän kuva oli huomaamatta muuttunut pelkäksi käsitteeksi, samoin Edithkin, seuraten kaikkien niiden kohtaloa, jotka olivat olleet hänelle rakkaita, väistyi pois, häipyi ja kävi päivä päivältä hämärämmäksi etäisyydessä. Vähitellen hän katosi Florencelta niinkuin entisen olemuksensa pakeneva aave; vähitellen heidän välisensä kuilu laajeni ja näytti syvenevän, ja kaikki se vakavuuden ja hellyyden voima, joka oli ilmennyt Edithissä, jäätyi rohkean vihaiseksi itsepäisyydeksi, jonka tukemana hän seisoi Florencelle näkymättömän syvän jyrkänteen reunalla ja uskalsi tuijottaa alas.
Vain yhdellä asialla voi Florence korvata Edithin menetystä, ja vaikka se olikin pieni lohdutus hänen raskautetulle sydämelleen, koetti hän ajatella sitä jonkinlaisena huojennuksena. Nyt kun hänen ei enää tarvinnut jakaa rakkauttaan ja kuuliaisuuttaan Edithin ja isän välillä, saattoi hän rakastaa molempia tekemättä vääryyttä kummallekaan. Ikäänkuin rakastavan mielikuvituksen luomille olennoille hän saattoi antaa heille samanlaisen sijan rinnassaan, loukkaamatta heitä millään epäluulolla.
Niin hän koettikin tehdä. Toisinaan, vieläpä useinkin, hänen täytyi ihmetellä ja mietiskellä, miksi Edith oli muuttunut, ja silloin se peloittikin häntä, mutta yksinäisyydessään ja äänettömässä surussaan hän ei ollut taipuvainen uteliaisuuteen. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin muistella, kuinka hänen toivontähtensä oli peittynyt talon yllä lepäävään yleiseen pilveen, ja itkien alistua kohtaloonsa.