Niin Florence täytti seitsemäntoista vuotta, eläen unessa, jossa hänen nuoren sydämensä tulviva rakkaus kohdistui kuviteltuihin olentoihin, ja todellisessa maailmassa, jossa hänen osakseen oli tullut hyvin vähän muuta kuin tämän voimakkaan nousuveden vetäytymistä hänestä poispäin. Niin araksi ja sulkeutuneeksi kuin yksinäinen elämä olikin hänet tehnyt, ei se ollut katkeroittanut hänen suloista mieltään tai hänen vakaata luonnettaan. Viattomassa yksinkertaisuudessa lapsi ja nainen näyttivät ilmenevän hänen kauniissa kasvoissaan ja hennossa, sirossa vartalossaan ja yhtyvän niissä viehättävästi — ikäänkuin kevät olisi haluton pakenemaan kesän tullessa ja koettaisi sekoittaa kukkain kevätihanuutta niiden täyteen kukoistukseen. Mutta hänen sydämeenkäyvässä äänessään, hänen rauhallisissa silmissään ja toisinaan siinä ylimaailmallisessa valossa, joka näytti lepäävän hänen päänsä päällä, ja hänen vakinaisessa miettivässä ilmeessään oli jotakin samanlaista kuin hänen velivainajassaankin. Palvelijat kuiskailivat siitä omalla puolellaan, pudistivat päitään ja söivät ja joivat sitä enemmän hyvän toveruushengen vallitessa.
Näillä huomiontekijöillä oli paljon puhumista Dombeysta ja hänen rouvastaan ja Carkerista, joka näytti olevan jonkinlainen välittäjä heidän asiassaan ja liikkui edestakaisin kuin koettaen rakentaa rauhaa, mutta ei koskaan onnistunut. He valittivat kaikki asiain ikävää tilaa ja olivat yksimielisiä siitä, että tässä oli osansa rouva Pipchinillä, joka jo muutenkin oli kyllin vihattu. Mutta ylipäätänsä oli hyvä, että oli keksitty jokin sopiva puheenaihe. He käyttivät sitä oivallisesti hyväkseen ja nauttivat siitä aika lailla.
Talon vakinaisten vieraitten ja niiden mielestä, joiden luona herra ja rouva Dombey silloin tällöin kävivät, oli tämä avioliitto hyvinkin sopiva, ainakin ylpeyden puolesta. Sen pitemmälti eivät he asiaa pohtineet. Avoselkäistä nuorta naista ei näkynyt muutamaan aikaan rouva Skewtonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsi naurahtaen tapansa mukaan hurmaavasti joillekin läheisille ystäville, että hänen täytyi tätä perhettä ajatellessaan kuvitella hautakiviä ja muita sentapaisia kauheuksia, mutta kun hän taas ilmestyi, ei hän huomannut muuta outoa kuin että Dombeylla oli kellossaan nippu kultaisia sinettejä, mikä kauhistutti häntä kovasti kuin hylättävä taikausko. Tämä nuorekas lumoojatar oli periaatteessa tytärpuolta vastaan, mutta muuten hänellä ei ollut Florencesta sen pahempia sanomisia kuin että tytöltä valitettavasti puuttui »tyyliä» — mikä ehkä merkitsi avonaista selkää. Monet, jotka kävivät talossa vain juhlallisemmissa tilaisuuksissa, tuskin tiesivät, kuka Florence oli, ja virkkoivat kotiin palatessaan: »Oliko se tosiaankin neiti Dombey, se siellä nurkassa? Hyvin sievä, mutta vähän hento ja miettivän näköinen!»
Ja tänään Florence oli varmaankin syvemmissä mietteissä kuin kenties kertaakaan viimeisten kuuden kuukauden aikana, kun hän istuutui päivällisaterialle isänsä ja Edithin kaksivuotisen hääpäivän aattona (viime vuonna tähän aikaan oli rouva Skewton maannut halvattuna), tuntien samalla omituista levottomuutta, joka melkein muuttui peloksi. Hänellä ei ollut siihen muuta syytä kuin merkkipäivä sinänsä, isän kasvojen ilme, jonka hän oli pikaisella silmäyksellä huomannut, ja Carkerin läsnäolo, joka hänestä nyt oli entistäkin kiusallisempi.
Edith oli upeasti puettu, sillä hän ja Dombey oli illaksi kutsuttu johonkin suureen seuraan ja päivällinen syötiin tänään myöhään. Edith ilmestyi vasta toisten jo istuutuessa pöydässä, ja Carker nousi saattamaan hänet paikalleen. Niin kaunis ja loistava kuin hän olikin, oli hänen kasvoillaan ilme, joka näytti ijäksi erottaneen hänet Florencesta ja kaikista muistakin. Ja kuitenkin Florence huomasi äkkiä hänen silmissään ystävällisyyden välähdyksen, mutta se teki sitä surettavammaksi ja raskaammaksi pitkän välimatkan, jonka päähän Edith oli vetäytynyt.
Päivällisen aikana puhuttiin hyvin vähän. Florence kuuli isänsä silloin tällöin virkkavan Carkerille jonkun sanan liikeasioista ja toisen hiljaa vastaavan, mutta ei kiinnittänyt paljon huomiota siihen, mitä he sanoivat, vaan toivoi päivällisen päättyvän. Kun jälkiruoka tuotiin pöydälle ja palvelijat poistuivat, sanoi Dombey karisteltuaan kurkkuaan muutamia kertoja tavalla, joka ei ennustanut hyvää:
»Rouva Dombey, luullakseni tiedätte ilmoittaneeni taloudenhoitajattarelle, että saamme huomenna joitakin päivällisvieraita.»
»Minä en syö päivällistä kotona», vastasi Edith.
»Ei monta vierasta», jatkoi Dombey kuin ei olisi kuullut mitään, »ainoastaan noin kaksi- tai neljätoista henkeä. Sisareni, majuri Bagstock ja joitakin muita, jotka tunnette vain pintapuolisesti.»
»Minä en syö päivällistä kotona», toisti Edith.