»Niin epäiltävä syy kuin minulla lieneekin muistella hääpäiväämme mieluisalla tavalla, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen yhtä mahtipontisesti kuin jos Edith ei olisikaan puhunut, »on näissä asioissa kuitenkin maailman takia otettava huomioon jonkinlaisia muodollisuuksia. Jollei teillä olekaan itsekunnioitusta, rouva Dombey —»
»Minulla ei ole», kuului vastaus.
»Madame, suvaitkaa kuulla mitä puhun», huudahti Dombey lyöden kätensä pöytään. »Minä sanon, että jollei teillä olekaan itsekunnioitusta —»
»Ja minä sanon, että minulla ei ole.»
Dombey katsahti häneen, mutta ne kasvot, joihin hän loi silmänsä, eivät olisi muuttuneet, vaikka itse kuolema olisi niihin tuijottanut.
»Carker», sanoi Dombey kääntyen tyynemmin tämän herran puoleen, »koska olette ollut välittäjäni asiassa rouva Dombeyn kanssa aikaisemmissa tilaisuuksissa ja koska haluan säilyttää elämän ulkonaisen säädyllisyyden, mikäli se nimenomaan koskee itseäni, pyydän teitä hyväntahtoisesti ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jollei hänellä olekaan itsekunnioitusta, on sitä ainakin minulla ja että senvuoksi pysyn päätöksessäni, mitä tulee huomispäivän ohjelmaan».
»Sanokaa ylimmäiselle valtiaallenne, herra Carker», virkkoi Edith, »että minä tahdon puhua hänen kanssaan tästä asiasta myöhemmin, mutta kahden kesken».
»Herra Carker tietää syyn, jonka vuoksi en voi suostua tuohon pyyntöönne», sanoi hänen miehensä. »Sentähden hänen ei tarvitse sitä ilmoittaa minulle.» Puhuessaan hän huomasi Edithin katseen muuttavan suuntaansa ja seurasi sitä silmillään.
»Tyttärenne on läsnä, herra Dombey», huomautti Edith.
»Tyttäreni pysyköön täällä», sanoi Dombey.