Florence, joka oli noussut seisomaan, istuutui taas, peitti käsillään kasvonsa ja värisi.
»Minun tyttäreni, madame» — aloitti Dombey.
Mutta Edith keskeytti hänet äänellä, joka käymättä rahtustakaan tavallista kovemmaksi, oli niin kirkas ja ponteva ja selvä, että sen olisi saattanut kuulla pyörremyrskyssäkin.
»Sanoinhan, että tahdon puhua kanssanne kahden kesken. Jollette ole hullu, niin ottakaa huomioon, mitä sanon.»
»Minulla on valta puhua teille, rouva Dombey, milloin ja missä minua haluttaa», vastasi hänen miehensä, »ja minua miellyttää puhua teille täällä ja nyt».
Edith nousi seisomaan kuin aikoen poistua huoneesta, mutta sitten hän taas istuutui ja katsoen mieheensä ulkonaisesti täysin hillittynä virkkoi samanlaisella äänellä kuin äsken:
»Puhukaa siis!»
»Minun täytyy ensiksikin sanoa teille, että teidän käytöksessänne on jotakin uhkaavaa, mikä ei laisinkaan sovi teille», huomautti Dombey.
Edith nauroi. Hänen hiuksiinsa pistetyt jalokivet värisivät. On olemassa tarinoita kallisarvoisista kivistä, jotka kalpenevat niiden omistajan joutuessa vaaraan. Jos nämä olisivat olleet sellaisia, olisivat niiden vangitut valosäteet paenneet sillä hetkellä lyijynharmaina.
Carker kuunteli silmät alas luotuina.