»Mitä tyttäreeni tulee, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen keskustelua siitä, mihin se oli katkennut, »niin ei ole suinkaan ristiriidassa hänen velvollisuutensa kanssa minua kohtaan, että hän saa oppia näkemään, millaista käytöstä on vältettävä. Tällä hetkellä olette hänelle siitä erittäin selvänä esimerkkinä, ja minä toivon hänen käyttävän opetusta hyväkseen.»
»Nyt minä en keskeytä teitä», vastasi hänen vaimonsa, silmät, ääni ja asento jäykistyneinä kuin äsken. »Minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka tuli olisi nurkan alla.»
Dombey nyökkäsi kuin ivallisesti kiittääkseen tästä huomaavaisuudesta ja jatkoi sitten, mutta ei niin hillitysti ja varmasti kuin aikaisemmin, sillä Edithin arkatuntoisuus Florencen puolesta ja välinpitämättömyys miestään ja hänen arvosteluaan kohtaan kuohutti ja kirveli häntä kuin avoin haava.
»Rouva Dombey, tyttäreni kehitykselle ei varmaankaan ole hyödytöntä oppia, kuinka kovin valitettava ja suuressa määrin parannuksen tarpeessa on uppiniskainen luonne, etenkin jos se ilmenee — kiittämättömästi ilmenee, lisättäköön se — sen jälkeen kun kunnianhimo ja oma etu on tyydytetty. Ja minä uskon niiden kummankin osaltaan vaikuttaneen siihen, että otitte vastaan sen paikan, jolla nyt istutte tämän pöydän ääressä.»
»Ei, minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka koko huone palaisi», toisti Edith.
»Tosin on jonkun verran luonnollista, rouva Dombey», jatkoi Dombey, »että teistä on kiusallista kuulla näitä epämiellyttäviä totuuksia muiden läsnä ollessa, mutta turhaan koetan arvata» — nyt hän ei voinut salata todellisia tunteitaan tai estää silmiään suuntautumasta synkkinä Florenceen — »miksi kukaan muu voi antaa niille enemmän voimaa ja pontta kuin minä, jota ne niin läheisesti koskevat. Myöskin on ymmärrettävää, että teistä on vastenmielistä kuulla kenenkään läsnä ollessa, että teissä on kapinallinen henki, jota ette voi kyllin pian lannistaa, mutta joka teidän on lannistettava, rouva Dombey, ja jonka minä — valitettavasti on minun se mainittava — muistan huomanneeni käytöksessänne äitivainajaanne kohtaan ja herättäneen mielessäni epäilyksiä ja ikävyyttä useammin kuin kerran ennen vihkiäisiämme. Mutta teillä on omassa vallassanne ryhtyä sitä parantamaan. Alkaessani puhua en suinkaan unohtanut, että tyttäreni on läsnä, rouva Dombey. Pyydän teitä olemaan unohtamatta huomenna, että läsnä on muutamia vieraita ja että teidän pitää ottaa heidät vastaan noudattaen jonkinlaista ulkonaista kohteliaisuutta.»
»Ei siis ole kylliksi se, että tiedätte, mitä on tapahtunut teidän ja minun välilläni», virkkoi Edith, »ei siis riitä, että voitte katsoa tuonne» — hän osoitti Carkeria, joka yhä kuunteli silmät alas luotuina — »ja ajatella, kuinka olette minua häväissyt, eikä riitä sekään, että voitte katsoa tuonne» — hän viittasi Florenceen kädellä, joka vähän aikaa vapisi — »ja muistella, mitä olette tehnyt ja kuinka olette kekseliäästi pannut minut kärsimään tuskaa päivästä päivään, ilman hetkenkään rauhaa. Teille ei myöskään ole kylliksi se, että tämä päivä selvemmin kuin mikään muu vuoden päivä tuo mieleeni sen taistelun (hyvin ansaitun, mutta teidän kaltaisellenne käsittämättömän), jossa olisin suonut kuolevani! Te lisäätte kaikkeen tähän sen lopullisen halpamaisuuden, että sallitte tyttärenne nähdä, kuinka syvälle olen vajonnut, vaikka tiedätte pakottaneenne minut hänet rauhansa vuoksi uhraamaan elämäni ainoan lempeän tunteen ja harrastuksen, vaikka tiedätte, että hänen vuokseen tahtoisin, jos voisin — mutta minä en voi, kun olette minulle niin sydänjuuriin asti vastenmielisesti — alistua kokonaan tahtoonne ja olla nöyrin orjanne!»
Tämä ei ollut oikea tapa miellyttää Dombeyn suuruudentuntoa. Edithin sanat kiihdyttivät Dombeyn vanhan vihankaunan entistä hurjemmaksi. Kapinallisen naisen sanoista hän sai kuulla tässäkin elämänsä kohtalokkaassa vaiheessa laiminlyödyn lapsensa nousevan häntä vastaan voimakkaana siinä, missä hän oli voimaton, ja kaikkena siinä, missä hän itse ei ollut mitään!
Hän kääntyi Florenceen päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut, ja käski hänen poistua huoneesta. Florence totteli peittäen kasvot käsillään ja meni vapisten ja itkien.
»Minä ymmärrän sen vastustushengen, joka käänsi teidän rakkautenne siihen suuntaan», virkkoi Dombey karahtaen punaiseksi vihasta ja voitonriemusta, »mutta sen tie on tukittu, rouva Dombey, ja se on käännetty takaisin!»