»Sitä pahempi teille!» vastasi Edith muuttamatta ääntään tai käytöstään. »Niin», vahvisti hän, sillä Dombey oli kääntynyt äkkiä häneen päin, »mikä on minulle pahaa, se on miljoona kertaa pahempaa teille. Ajatelkaa sitä, jollette mitään muuta ajattelekaan!»
Hänen tummaa tukkaansa sitova jalokivinauha välkkyi ja kimmelsi kuin tähtisiltä. Mutta jalokivet eivät varoittaneet ketään, tai muuten ne olisivat muuttuneet värittömiksi ja himmeiksi kuin tahrattu kunnia. Carker istui yhä ja kuunteli silmät alas luotuina.
»Rouva Dombey», virkkoi Dombey puhuen taas niin ylpeästi ja hillitysti kuin osasi, »te ette saavuta tyytyväisyyttäni tai käännä minua pois suunnitelmistani tällaisella käytöksellä».
»Tämä on ainoa vilpitön käytöstapani, mutta sittenkin vain heikko ilmaus siitä, mitä on sydämessäni», vastasi Edith. »Jos taas luulisin sen herättävän tyytyväisyyttänne, käyttäytyisin toisin, mikäli se olisi ihmisvoimin mahdollista. En tee mitään, mitä pyydätte.»
»En ole tottunut pyytämään, rouva Dombey», vastasi hänen miehensä, »vaan minä vaadin».
»Minä en istu teidän talossanne emännän paikalla huomenna enkä koskaan muulloinkaan sitä päivää viettämässä. Minä en tahdo sellaisena päivänä esiintyä kenenkään nähden vastahakoisena orjana, jonka olette ostanut. Jos viettäisin hääpäivääni, viettäisin sitä häpeän päivänä. Itsekunnioitusta! Ulkonainen säädyllisyys maailman silmissä! Mitä ne merkitsevät minulle? Te olette yrittänyt kaikkenne saattaaksenne ne minun silmissäni yhdentekeviksi, ja ne ovatkin yhdentekeviä.»
»Carker», virkkoi Dombey puhuen kulmakarvat kurtussa, hetkisen mietittyään, »rouva Dombey unohtaa tässä niin itsensä kuin minutkin ja panee minut luonteelleni niin sopimattomaan tilanteeseen, että minun täytyy tehdä asiasta loppu».
»Vapauttakaa minut siis siitä kahleesta, joka minua sitoo», sanoi Edith muuttamatta ääntään tai ilmettään tai käytöstään. »Antakaa minun mennä.»
»Madame!» huudahti Dombey.
»Vapauttakaa minut. Päästäkää menemään.»