Hän päätti olla panematta maata, ennenkuin saisi kuulla Edithin taas olevan turvallisesti kotona, vaikkei näkisikään häntä itseään. Mikä selittämätön ja hämärä pelko pani hänet tekemään tämän päätöksen, siitä hän ei ollut perillä eikä uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän tiesi vain, että oli mahdotonta saada vähääkään lepoa kivistävälle päälle ja jyskyttävälle sydämelle, ennenkuin Edith tulisi takaisin.
Ilta pimeni yöksi, tuli puoliyö, mutta Edithiä ei kuulunut. Florence ei voinut lueskella eikä levähtää hetkistäkään. Hän käveli edestakaisin huoneessaan, avasi oven ja meni sen ulkopuolella olevaan käytävään, katseli akkunasta ulos yöhön, kuunteli tuulen kohinaa ja sateen rapinaa, istuutui ja tuijotti tulen muovailemiin kuvioihin, nousi taas ja silmäili kuinka kuu lensi myrskyn ajaman laivan näköisenä pilvimeren lävitse.
Koko talo nukkui paitsi paria palvelijaa, jotka odottivat alhaalla emäntänsä paluuta.
Kello yksi. Kaukaa kuuluva ajoneuvojen räminä kääntyi sivukadulle tai pysähtyi äkkiä tai meni ohitse. Hiljaisuus muuttui vähitellen yhä selvemmäksi. Nyt sitä ei enää keskeyttänyt juuri mikään muu kuin tuulen kohina ja sadekuuro. Kello kaksi. Ei Edithiä!
Florence asteli yhä levottomampana edestakaisin huoneessaan ja käytävässä ja tähysteli ulos yöhön, joka näytti samealta ja epäselvältä sadepisaroiden valuessa pitkin ruutuja ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Sitten hän katseli pilvien kiireistä lentoa, joka oli alhaalla vallitsevan liikkumattomuuden jyrkkä vastakohta ja kuitenkin niin täynnä rauhaa ja yksinäisyyttä. Kello kolme! Jokainen tuulenlehahdus lisäsi hänen kauhuaan. Ei vieläkään Edithiä!
Yhä tuskaisempana Florence liikkui huoneessaan ja käytävässä ja katseli kuuta, joka hänen mielikuvituksessaan esiintyi kalpeana pakolaisena rientämässä kauas, peittäen syyllisiä kasvojaan. Kello löi neljä! Viisi! Ei vieläkään Edithiä!
Mutta sitten kuului jotakin varovaista liikettä talossa. Florence huomasi, että toinen valvovista palvelijoista oli herättänyt rouva Pipchinin, joka oli noussut ja mennyt alakertaan hänen isänsä ovelle. Florence hiipi alemmaksi portaille, katsoi mitä oli tekeillä, ja näki isänsä tulevan huoneestaan aamupuvussa ja säpsähtävän kuullessaan, ettei hänen vaimonsa ollut vielä palannut. Hän lähetti erään palvelijan talliin kysymään, oliko ajaja siellä. Miehen poistuttua hän pukeutui hyvin nopeasti.
Palvelija palasi kiireesti tuoden kerallaan ajajan, joka sanoi tulleensa kotiin kello kymmenen ja menneensä heti levolle, sittenkun oli vienyt emäntänsä hänen entiseen asuntoonsa Brook Streetin varrelle, missä herra Carker oli häntä odottanut.
Florence seisoi juuri samalla paikalla, josta oli edellisenä iltana katsellut Carkerin tuloa portaita alas. Taas häntä värisytti silloisen näyn selittämätön kauhu, ja tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä kuunnellakseen ja ymmärtääkseen, mitä sitten seurasi.
Mies lisäsi herra Carkerin ilmoittaneen hänelle, ettei hänen emäntänsä tarvinnut vaunuja kotiin palatakseen, ja käskeneen hänen poistua.