Florence näki isänsä kalpenevan ja kuuli hänen kysyvän hätäisellä, väräjävällä äänellä rouva Dombeyn kamarineitoa. Nyt alkoi koko talossa hälinä, ja kamarineito ilmestyi pian hyvin kalpeana ja hajanaisin lausein.
Hän sanoi pukeneensa emäntänsä varhain — ainakin kaksi tuntia ennen hänen lähtöään kotoa — ja silloin rouva Dombey oli sanonut hänelle, niinkuin usein ennenkin, ettei hänen tarvinnut illalla odottaa. Hän oli juuri tullut emäntänsä huoneista, mutta —
»Mutta mitä! Mitä sitten?» kuuli Florence isänsä kysyvän kuin mielettömänä.
»Mutta sisempi pukuhuone oli lukossa ja avain poissa.»
Dombey sieppasi kynttilän, joka lepatti lattialla — joku oli laskenut sen kädestään ja unohtanut siihen —, ja juoksi yläkertaan niin raivoissaan, että pelästynyt Florence tuskin ennätti paeta hänen tieltään. Hän kuuli isänsä lyövän oven puhki ja juoksi kädet ojossa, tukka hajallaan ja kasvot vääristyneinä kuin mielipuoli takaisin omaan huoneeseensa.
Kun ovi painui sisään ja Dombey syöksyi vaimonsa huoneeseen, mitä hän näki siellä? Sitä ei kukaan saanut tietää. Mutta lattialle heitettynä kallisarvoisena kasana oli jokainen koristus, jokainen puku ja kaikki muu, mitä Edith oli käyttänyt tai omistanut avioliittonsa aikana. Tässä samassa huoneessa Dombey oli nähnyt kuvastimesta heijastuneena sen ylpeän olennon, joka oli osoittanut hänet ovelle. Tämä oli sama huone, jossa Dombey oli sen enempää ajattelematta kysynyt itseltään; millaiselta siellä näyttäisi hänen tullessaan sinne seuraavan kerran!
Dombey työnsi vaatteet ja korut lattialta laatikkoihin, jotka lukitsi raivoissaan nopeasti. Silloin hän huomasi pöydällä joitakin papereita. Siinä oli avioliittosopimus, jonka hän itse oli allekirjoittanut, ynnä kirje. Siitä hän sai lukea, että Edith oli lähtenyt. Hän sai lukea, että hänen kunniansa oli häväisty. Hän sai lukea, että Edith oli karannut häpeällisenä hääpäivänään sen miehen kanssa, jonka hänen puolisonsa oli valinnut hänen nöyryyttäjäkseen. Dombey syöksyi ulos huoneesta ja talosta sen mielettömän ajatuksen valtaamana, että voisi vielä tavata Edithin siellä, minne hän oli vaunuilla ajanut, ja saisi nyrkillään lyödä kauneuden kaikki jäljet olemattomiin hänen voitonriemuisista kasvoistaan.
Florence, joka huumaantuneena ei tiennyt, mitä teki, otti huivin hartioilleen ja pani hatun päähänsä aikoen lähteä juoksemaan pitkin katuja, kunnes löytäisi Edithin, sulkisi hänet syliinsä, pelastaisi ja toisi hänet takaisin. Mutta kun hän kiirehtiessään portaita alas näki pelästyneiden palvelijoiden juoksevan edestakaisin kynttilöineen, kuiskailevan keskenään ja väistävän Dombeyta tämän tullessa portaita alas, silloin hän ymmärsi oman voimattomuutensa, kätkeytyi erääseen niistä suurista huoneista, jotka olivat tällaista loppua varten sisustetut niin ylellisesti, ja tunsi kuin hänen sydämensä olisi pakahtumaisillaan surusta.
Sääli isää kohtaan oli ensimmäinen selvä tunne, joka pysähdytti hänen ylitseen kuohuvan murheen virran. Hänen uskollinen luonteensa kääntyi isään päin niin lämpimästi ja vilpittömästi kuin isä olisi onnensa päivinä ollut sen tunteen ruumiillistuma, joka sitten oli vähitellen käynyt niin heikoksi ja kalpeaksi. Vaikka hän ei voinutkaan aavistaa isänsä onnettomuuden täyttä määrää muutoin kuin epämääräisen pelkonsa mittaamana, oli isä hänen edessään nyt vääryyttä kärsineenä ja yksinäisenä. Ja taas ajoi Florencen hellä rakkaus hänet isän luokse.
Isä ei viipynytkään kauan poissa, sillä Florence itki vielä suuressa huoneessa pohtien näitä ajatuksia, kun kuuli hänen palaavan. Dombey käski palvelijain ryhtyä tavallisiin töihinsä ja meni omiin huoneisiinsa, missä sitten asteli edestakaisin niin raskaasti, että Florence saattoi sen kuulla.