Noudattaen äkkiä rakkautensa käskyä, Florence kiirehti huivi hartioilla ja hattu päässä alakertaan. Vaikka hänen rakkautensa olikin arka aina muulloin, oli se nyt rohkea uskollisuudessaan isää kohtaan turmion hetkellä eikä pelännyt, vaikka oli saanut monta kertaa niin tylyn vastaanoton. Florencen astuessa kevein askelin käytävään hänen isänsä tuli ulos huoneestaan. Florence riensi häntä vastaan pysähtymättä, kädet ojennettuina, ja huusi: »Oi, rakas, rakas isä!» näyttäen aikovan kietoa kätensä hänen kaulaansa.
Ja niin hän olisikin tehnyt. Mutta vimmoissaan Dombey kohotti armottoman käsivartensa ja löi häntä niin kovasti, että hän lyyhistyi marmorilattialle. Lyödessään Dombey sanoi, mikä Edith oli, ja käski Florencen mennä samaa tietä, koska he olivat aina olleet liitossa.
Florence ei heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ei peittänyt vapisevin käsin silmiään ollakseen häntä näkemättä, ei itkenyt eikä lausunut moitteen sanaakaan. Mutta hän katsahti isäänsä, ja epätoivon huuto kohosi hänen sydämestään. Sillä hän näki isänsä antavan surmaniskun sille rakkaudenkuvitelmalle, josta hän oli viimeiseen asti pitänyt kiinni. Florence näki hänen julmuutensa, laiminlyöntinsä, vihansa, joka oli kaikkea muuta voimakkaampi ja polki kaikki maahan. Hän näki, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja juoksi ulos orpona.
Tuokion aikaa hän piteli lukkoa, ja huuto pyrki hänen huulilleen. Hän näki isänsä kasvot äskeistäkin kalpeampina, sillä niihin osui keltainen heijastus kynttilöistä, jotka oli kiireessä laskettu lattialle ja jotka nyt paloivat valuen loppuun, ja oven yläpuolelta pilkistävä päivänvalo. Sitten väistyi suljetun talon (jonka akkunaluukkuja ei ollut muistettu avata, vaikka päivä oli jo aikoja koittanut) synkkä pimeys aamun äkillisen kirkkauden ja vapauden tieltä. Niin seisoi Florence kadulla pitäen päätänsä kumarassa salatakseen tuskaisia kyyneleitään.
KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU
Florencen pako
Suunniltaan surusta, häpeästä ja kauhusta riensi yksinäinen tyttöparka eteenpäin kirkkaan aamun auringonpaisteessa, ikäänkuin se olisi talviyön pimeyttä. Väännellen käsiään ja katkerasti itkien, tuntematta mitään muuta kuin syvän haavan rinnassaan, huumaantuneena menetettyään kaikki, mikä oli hänelle rakasta, kuin ainoana eloonjääneenä suuren aluksen haaksirikosta ja paiskautuneena yksinäiselle rannalle hän pakeni ajattelematta tai toivomatta mitään, ilman päämäärää, mutta vain paetaksensa jonnekin — yhdentekevää minne.
Aamuauringon kultaaman pitkän kadun, sinisen taivaan ja ilmavien pilvien näkeminen tai päivän pirteä raikkaus ei herättänyt hänen haavoitetussa rinnassaan vastaavia tunteita. Jonnekin, minne tahansa laskemaan väsyneen päänsä lepoon, jonnekin, minne tahansa turvaan, kun vain ei tarvitsisi enää katsella sitä paikkaa, josta oli karannut!
Mutta kaduilla käveli edestakaisin ihmisiä, myymälöitä avattiin, palvelijoita seisoskeli ovien ulkopuolella, päivän tuloa ennustava räminä ja melu oli alkanut. Florence huomasi hämmästystä ja uteliaisuutta ohikulkevien kasvoilla, näki pitkien varjojen seuraavan itseään katukäytävällä ja kuuli outojen äänien kysyvän, minne hän oli menossa ja mikä oli hätänä. Vaikka ne säikähdyttivät häntä alussa ja saivat hänet kiiruhtamaan entistäkin nopeammin, tekivät ne hänelle sen suuren palveluksen, että palauttivat hänet jonkin verran tajuihinsa ja saivat hänet muistamaan, että suurempi itsehillintä oli välttämätön.
Minne mennä? Yhäkö vain jonnekin, minne tahansa, yhä eteenpäin, mutta minne? Hän muisti, kuinka jo kerran ennen oli eksynyt Lontoon suuressa erämaassa — vaikka ei niin onnettomissa oloissa kuin nyt — ja lähti samaan suuntaan, jonne silloinkin oli rientänyt, Walterin enon kotiin päin.