Tämän kysymyksen toistaminen oli omituinen lohdutuksen lähde, mutta se näytti tosiaan kelpaavan kapteenille, sillä hän palasi siihen tavantakaa. Florence, joka olisi mielellään työntänyt luotaan päivällisensä, koskemattakaan siihen, nojautui taaksepäin sohvalla, ojensi kapteenille kätensä, tuntien tuottaneensa hänelle pettymystä, vaikka olisi halukkaasti noudattanut hänen toivomustaan niin suuren vaivan jälkeen. Kapteeni tarttui hänen käteensä vapisevalla kourallaan, näytti unohtaneen sekä päivällisen että Florencen huonon ruokahalun ja mutisi vähän väliä miettivällä ja myötätuntoisella äänellä: »Walter parka! Niin, niin, hukkunut! Eikö niin?» Ja hän odotti aina Florencen vastausta, joka näytti olevan näiden omituisten mietteiden päätarkoituksena.

Lintu ja makkarat olivat kylmiä ja liemi ja munakastike hyytyneitä, ennenkuin kapteeni muisti niiden olevan pöydällä ja kävi niihin käsiksi Diogeneen avulla, jolloin ruuat pian hävisivät näkyvistä heidän yhteisten ponnistustensa avulla. Kapteenin ilo ja ihmetys hänen katsellessaan, kuinka Florence emännöi rauhallisesti auttaessaan ruokain korjaamisessa pöydältä, huoneen siivoamisessa ja hellan puhdistamisessa, oli yhtä suuri kuin hänen vastustelunsa oli kiihkeä Florencen ryhtyessä avustamaan. Vihdoin hän ei osannut muuta kuin itse jäädä joutilaana tuijottamaan Florenceen, ikäänkuin tämä olisi keijukainen, joka suoritti nuo tehtävät hänen puolestaan, Hänen otsallaan hehkui punainen juova taas sanomattomasta ihailusta.

Mutta kun Florence otti hänen piippunsa uuninreunukselta ja pisti sen hänen käteensä kehoittaen polttamaan, oli kelpo kapteeni niin ymmällä tästä huomaavaisuudesta, että piteli piippua kuin ei olisi ikinä ennen ottanut sitä käteensä. Ja kun Florence avasi pienen nurkkakaapin, otti sieltä esille pullon ja sekoitti hänelle pyytämättä lasillisen kelpo totia, tuoden sen hänen eteensä, kalpeni kapteenin punainen nenä näin suuresta kunniasta ja kohteliaisuudesta. Kun hän oli mielihyvin täyttänyt piippunsa, sytytti Florence sen — kapteenin voimatta vastustella tai estää häntä siitä — ja asettui entiselle paikalleen vanhaan sohvaan katsellen kapteenia hellä ja kiitollinen hymy huulillaan ja selvästi osoittaen, että hänen orpo sydämensä kääntyi kapteenin puoleen surun lävitse, ja se vaikutti, että piipun savu meni kapteenin kurkkuun, yskitti häntä ja pisti hänen silmiinsä, pannen ne räpyttelemään ja vuotamaan.

Merkillistä oli katsella sitä tapaa, kuinka kapteeni koetti uskotella, että aiheena näihin ilmiöihin oli piippu, tarkasteli sen pesää ja löytämättä siitä vikaa oli puhaltavinaan sen ulos varren läpi. Kun piippu pian tuli parempaan kuntoon, asettui hän hyvälle tupakoitsijalle sopivaan lepotilaan, silmät koko ajan Florenceen luotuina, kuvailemattoman säteilevänä ja onnellisena ja puhaltaen silloin tällöin hitaasti pienen pilven huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen suustaan lähtevä paperisuikale, johon oli kirjoitettu: »Walter-parka, niin, niin. Hukkunut, eikö niin?» minkä jälkeen hän taas veteli uusia haikuja sanomattoman tyytyväisenä.

Niin erilaiset kuin he ulkonaisesti olivatkin — ja tuskin saattoikaan olla sen selvempiä vastakohtia kuin Florence herkkänä, nuorena ja kauniina ja isoruhoinen kapteeni Cuttle kuhmuisine, ahavoittuneine kasvoineen — olivat he melkein toistensa vertaiset yksinkertaisessa viattomuudessaan, mitä tulee maailman menoon, yllätyksiin ja vaaroihin. Yksikään lapsi ei olisi voinut olla niin tietämätön kuin kapteeni kaikesta muusta paitsi tuulesta ja säästä, niin vilpitön, herkkäuskoinen ja täydellisen luottavainen. Usko, toivo ja laupeus olivat hänen luonteensa pohjana. Niiden lisäksi ei siinä voinut huomata muuta kuin omituista romanttisuutta, mielikuvista köyhää, mutta silti täysin epätodellista, joka ei välittänyt maallisesta viisaudesta tai mahdollisuudesta. Kapteenin istuessa ja poltellessa, Florencea katsellen, täyttivät hänen mielensä varmasti monet mahdottomat mielikuvat, joissa Florence oli päähenkilönä. Yhtä häilyviä ja epämääräisiä, vaikkakaan ei niin valoisia, olivat Florencen omat kuvittelut nyt alkavasta uudesta elämänvaiheesta. Joskin hänen kyyneleensä sumensivat sitä valoa, johon hän tuijotti, näki hän uuden ja raskaan surunsa lävitse etäisellä taivaanrannalla sittenkin heikosti loistavan sateenkaaren. Harhaileva prinsessa ja sadun hyväntahtoinen hirviö olisivat voineet noin istua yhdessä tulen ääressä, puhella niinkuin kapteeni Cuttle ja ajatella niinkuin Florence-parka — eivätkä olisi näyttäneet kovin erilaisilta kuin nämä kaksi.

Kapteenia ei häirinnyt pieninkään epäilys siitä, että hänen oli vaikea pitää Florencea luonaan tai että hän näin otti suuren vastuun hartioilleen. Pantuaan akkunaluukut paikoilleen ja lukittuaan oven hän oli siinä suhteessa täysin rauhallinen. Jos Florence olisi ollut virallisesti määrätty holhotti, ei se olisi kapteeni Cuttlen mielestä muuttanut asiaa. Häntä kaikkein vähimmin saattoivat sellaiset huolet rasittaa.

Niinpä hän poltteli piippuaan hyvin tyytyväisenä, ja Florence ja hän mietiskelivät kumpikin itsekseen. Kun piippu oli loppuun palanut, joivat he teetä. Sitten Florence pyysi kapteenia viemään hänet johonkin läheiseen myymälään, jotta hän saisi ensi hätään ostaa muutamia välttämättömiä tarpeita. Koska oli jo pimeä, suostui kapteeni, mutta ensin hän kurkisti varovasti ulos, niinkuin oli tottunut tekemään piileskellessään rouva MacStingerin näkyvistä. Sitten hän otti aseekseen suuren keppinsä siltä varalta, että jokin ennakolta aavistamaton seikka tekisi aseen käyttämisen välttämättömäksi.

Kapteeni oli kerrassaan ylpeä tarjotessaan käsivartensa Florencelle ja ohjatessaan hänet parinsadan metrin päässä olevaan myymälään, ollen koko ajan hyvin varuillaan ja vetäen jokaisen ohikulkijan huomion puoleensa valppaudellaan ja monilla varokeinoillaan. Myymälään saavuttua kapteeni tunsi hienotunteisuuden vaativan hänen poistumistaan, koska oli tekeillä vaatekappaleiden ostoksia. Mutta sitä ennen hän pani myymäläpöydälle tinarasiansa, ilmoitti myyjättärelle, että se sisälsi neljätoista puntaa kaksi shillingiä, ja pyysi häntä siinä tapauksessa, että mainittu summa ei riittäisi maksuksi hänen veljentyttärensä pikku ostoksista — sukulaisuuteen viitatessaan hän loi Florenceen erittäin merkitsevän katseen ja teki varovaisuutta ja salaperäisyyttä tarkoittavan eleen — ystävällisesti huutamaan hänelle, jolloin hän suorittaisi lisää taskustaan. Kuin sattumalta hän veti esiin suuren kellonsa loistaakseen varallisuudellaan, heitti sitten veljentyttärelleen lentosuukon koukullaan ja peräytyi akkunan ulkopuolelle, jossa hänet kannatti nähdä tähystämässä silloin tällöin sisään silkkien ja nauhojen lomitse, selvästi epäillen, että Florence voitaisiin lennättää ulos takaovesta.

»Hyvä kapteeni Cuttle», virkkoi Florence tultuaan kadulle kädessään mytty, jonka pienuus tuotti kapteenille suuren pettymyksen, sillä hän oli odottanut näkevänsä kantajan hänen jäljessään, taakka hartioillaan, »minä en tosiaankaan tarvitse näitä rahoja. En ole käyttänyt niitä laisinkaan. Minulla on rahaa itselläni.»

»Lapsi kulta», vastasi kapteeni katsellen katua suoraan eteenpäin, »säilyttäkää ne rahat minun varaltani, olkaa niin hyvä, kunnes pyydän niitä teiltä».