»Saanko panna rasian tavalliselle paikalleen?»
Kapteeni ei ollut tyytyväinen tähän ehdotukseen, mutta vastasi: »No niin, pankaa se minne tahansa, lapsi kulta, kunhan vain tiedätte, missä se on. Minä en tarvitse sitä ollenkaan. Kumma, etten ole sitä jo ennen hukannut.»
Kapteeni oli nyt masennuksissa, mutta virkistyi Florencen tarttuessa hänen käsivarteensa, ja niin he palasivat kotiin yhtä varovasti kuin olivat tulleetkin. Kapteeni avasi pikku merikadetin oven niin äkkiä ja pujahti sisään niin vikkelästi, että huomasi hänen saaneen joka päivä sitä harjoitella. Florencen nukkuessa aamulla hän oli ottanut palvelukseensa erään tytön, jonka äiti tavallisesti istui Leadenhallin torilla myymässä lintuja sinisen päivänvalon suojassa ja jonka oli määrä tulla järjestämään Florencen huone kuntoon ja suorittamaan pikku palveluksia. Hän saapuikin pian, ja Florence sai huomata, että hänen ympärillään oli kaikki yhtä siistiä ja mukavaa, joskaan ei niin kaunista, kuin siinä kauheassa unessa, jota hän oli nimittänyt kodiksi.
Kun he olivat jääneet taas kahden, kehoitti kapteeni Florencea syömään viipaleen paahtoleipää ja juomaan lasillisen sitruunamehua, jota hän osasi valmistaa oivallisesti. Sitten hän rohkaisi vierastaan ystävällisillä sanoilla ja sekalaisilla lainalauselmilla ja saattoi hänet yläkertaan. Mutta hänenkin mieltään painoi jokin, eikä hän voinut käyttäytyä rauhallisesti.
»Hyvää yötä, lapsiparka», virkkoi hän Florencelle ullakkohuoneen ovella.
Florence nosti huulensa hänen kasvojensa tasalle ja suuteli hänen poskeaan.
Milloin tahansa muulloin kapteeni olisi joutunut suunniltaan tällaisesta rakkauden ja kiitollisuuden osoituksesta, mutta vaikka hän hyvin ymmärsi sen, tuijotti hän Florencen kasvoihin entistäkin levottomampana ja näytti olevan haluton jättämään häntä yksin.
»Walter parka», virkkoi kapteeni.
»Walter parka», huokasi Florence.
»Hukkunut, eikö niin?» sanoi kapteeni.