Florence pudisti päätänsä ja huoahti.
»Hyvää yötä, Lapsi kulta», sanoi kapteeni ojentaen kätensä.
»Jumala siunatkoon teitä, rakas, hyvä ystävä!»
Mutta kapteeni viivytteli yhä.
»Onko jotakin erikoista tapahtunut, kapteeni Cuttle?» kysyi Florence, joka helposti pelästyi silloisessa mielentilassaan. »Onko teillä jotakin kerrottavaa minulle?»?
»Kerrattavaako, suloinen olento!» vastasi kapteeni hämillään. »Ei, mitä kertomista minulla olisi teille! Ei kai johdu mieleenne, että minulla olisi jotakin hauskaa teille kerrottavan?»
»Ei», vastasi Florence pudistaen päätään.
Kapteeni katsahti häneen huolestuneen näköisenä ja toisti: »Ei», mutta vitkasteli yhä neuvottomana. »Walter-parka», virkkoi sitten kapteeni. »Minun Walterini, niinkuin häntä usein nimitin! Vanhan Sol Gillsin sisarenpoika! Kaikille, jotka sinut tunsivat, yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat! Minne olet joutunut, reipas poika? Hukkunut, eikö niin?»
Lopettaen lauseensa tällaisella jyrkällä käänteellä hän toivotti Florencelle hyvää yötä ja lähti portaita alas Florencen jäädessä niiden yläpäähän kynttilä kädessä valaisemaan tietä. Kapteeni katosi pimeään ja päättäen loittonevien askelten äänestä tuntui menevän pieneen arkihuoneeseen, kun hänen päänsä ja hartiansa odottamatta sukelsivat näkyviin pimeästä kaiketi vain sitä varten, että hän saisi sanoa: »Hukkunut, eikö niin?» Sillä sanottuaan sen hellän surkuttelevasti hän katosi.
Florence oli hyvin pahoillaan siitä, että oli vastoin tahtoaan herättänyt suojelijansa mielessä tällaisia muistoja pakenemalla hänen turviinsa. Istuutuen pikku pöydän ääreen, jolle kapteeni oli tuonut kaukoputken, virsikirjan Ja muita harvinaisuuksia, hän ajatteli Walteria ja kaikkea, mitä häneen liittyi menneisyydessä, kunnes melkein toivoi saavansa kuolla. Mutta hänen kaivatessaan niitä vainajia, joita hän oli rakastanut, ei hänen mieleensä tullut koti — tai mahdollisuus palata sinne — tai sellainen mielikuva, että se oli vielä olemassa ja että hänen isänsä eli siellä. Viimeinen isästä niin kauan ja kaikesta huolimatta säilytetty kuvitelma oli temmattu hänen sydämestään, rumennettu ja kuoletettu. Sen ajatteleminen oli niin kauhistuttava, että hän peitti silmänsä ja vapisi ohimennenkin muistellessaan julmaa väkivallantyötä tai kättä, joka sen suoritti. Jos hänen hellä sydämensä olisi voinut säilyttää isän kuvaa senkin jälkeen, oli se murtunut, mutta se ei voinut, ja tyhjyyden täytti hurja pelko, joka pakeni sirpaleiksi särkyneen kodin pienintäkin ajatusta — sellainen kauhu, joka saattoi nousta vain niin suuren ja niin väärin kohdellun rakkauden syvyyksistä.