»Vai niin», virkkoi kapteeni kunnioittavasti »Se on mahtava luonnonvoima. Sen syvyydessä on ihmeitä, suloinen neiti. Ajatelkaas millainen se on, kun tuuli kohisee ja aallot vyöryvät ja myrskyinen yö on niin pilkkopimeä» — hän kohotti juhlallisesti koukkuaan — »ettei voi nähdä, omaa kättään muulloin kuin välähteleväin salamoiden valaistessa, ja kun ajelehtii lakkaamatta myrskyn ja pimeän lävitse suinpäin kuin iankaikkisuudessa, jolla ei ole lainkaan ääriä, aamen. Sellaisina hetkinä, rakas lapsi, mies voi sanoa toverilleen, kun hyökyaalto on vyörynyt kannen yli: Ankara luodetuuli, Bill, kuuleppas, kuinka se mylvii. Herra armahtakoon kaikkia onnettomia ihmisiä, jotka nyt paiskautuvat maihin!» Tämän lauseen, joka sopi niin mainiosti meren kauhuihin, kapteeni huudahti erittäin vaikuttavalla tavalla, lopettaen sen kaikuvalla kehoituksella: »Reippaasti vain!»
»Oletteko te koskaan ollut hirveässä myrskyssä?» kysyi Florence.
»Totta kai, suloinen lapsi, minä olen nähnyt oman osani rumasta säästä», vastasi kapteeni pyyhkien vapisevin käsin otsaansa, »ja ollut kylliksi myrskyn heiteltävänä, mutta — mutta en aikonut puhua itsestäni. Rakas Walterimme, joka on hukkunut!» virkkoi hän vetäen tuolinsa lähemmäksi Florencea.
Kapteeni puhui niin värisevällä äänellä ja tuijotti niin kalpean ja kiihtyneen näköisenä, että Florence pelästyneenä tarttui hänen käteensä.
»Teidän kasvonne ovat äkkiä muuttuneet!» huudahti hän. »Te olette niin erilainen. Mikä nyt on? Rakas kapteeni Cuttle, minua ihan värisyttää nähdessäni teidät!»
»Mitä! Suloinen lapsi», sanoi kapteeni tukien häntä kädellään, »älkää menettäkö rohkeuttanne. Ei, ei! Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, lapsi kulta. Niinkuin aioin sanoa — Walter — on — hukkunut? Eikö niin?»
Florence katseli häntä kiinteästi, väri vaihteli hänen kasvoillaan, ja hän painoi kädellään rintaansa.
»Ulapalla vaanivat monet vaarat, kaunokaiseni», jatkoi kapteeni, »ja monen komean laivan ja lukemattomien rohkeitten sydämien yllä ovat korkeat aallot tasaantuneet kertomatta mitään. Mutta syvyydestä voi pelastuakin, ja joskus on yksi mies kahdestakymmenestä — ehkä sadasta — pelastunut Jumalan armon avulla ja palannut kotiin oltuaan jo kuolleeksi ilmoitettu ja kertonut kaikkien toisten hukkumisesta. Minä — minä tiedän erään tämäntapaisen tarinan, jonka sain kuulla kerran, Sydämen Ilo», änkytti kapteeni, »ja ehkä tekin tahtoisitte kuulla sen, kun nyt istumme tässä kahden kesken ja tuli merestä puhe, vai mitä?»
Florence, jota värisytti vastustamaton ja selittämätön levottomuus, seurasi vaistomaisesti hänen katsettaan, joka suuntautui hänen selkänsä taitse lampun valaisemaan myymälään. Samassa, kun Florence käänsi päätänsä, kapteeni hypähti tuoliltaan ja pani kätensä eteen.
»Ei siellä ole mitään, älkää katselko sinne.»