»Miksi ei?» kysyi Florence.
Kapteeni mutisi jotakin, että siellä oli kolkkoa ja että oli hauskempi katsella tulta. Hän painoi raolleen oven, joka oli tähän asti ollut auki, ja istuutui alas. Florence tarkkasi hänen puuhiaan ja katseli kiinteästi hänen kasvojansa.
»Se tarina koskee erästä laivaa», aloitti kapteeni, »joka purjehti Lontoon satamasta hyvän tuulen ja kauniin ilman vallitessa. Matkan päämääränä oli — älkää pelästykö, suloinen lapsi, matkan päämääränä oli vain purjehtia merelle.»
Florencen ilme pelästytti kapteenia, joka oli itse hyvin kuumissaan ja kiihtynyt ja tuskin vähemmän levoton kuin Florence.
»Jatkammeko, lapsi kulta?»
»Olkaa hyvä ja jatkakaa pian!» huudahti Florence.
Kapteeni nielaisi kuin painaakseen alas jotakin, mikä tukki hänen kurkkuaan, ja jatkoi hermostuneena:
»Tuota onnetonta laivaa kohtasi ulkona merellä perin kamala ilma, jollaisia sattuu vain yksi kahtenakymmenenä vuonna. Silloin oli liikkeellä pyörremyrskyjä, jotka repivät metsiä ja puhalsivat kumoon kaupunkeja, ja niillä leveysasteilla vinkuivat sellaiset vihurit, ettei niitä voisi kestää kaikkein uljainkaan alus. Päiväkausia se laiva pysyi pystyssä, niin on minulle kerrottu, ja suoritti velvollisuutensa, mutta yksi ainoa hyökyaalto löi sen partaat puhki, mastot ja peräsin joutuivat tuuliajolle, parhaat miehet pyyhkäisi vesi kannelta, ja niin se jäi myrskyn armoille, mutta se ei tuntenut mitään armoa, vaan puhalsi yhä hurjemmin aaltojen syöstessä laivan ylitse ja murskaten sen kuin simpukankuoren jyskyessään sitä vastaan. Jokainen musta kohta, jonka vesivuoret veivät mennessään, oli kappale laivan elämää tai elävä ihminen, ja niin se särkyi palasiksi, kaunokaiseni, eikä koskaan kasva ruohonkortta niiden haudoille, jotka olivat sen laivan miehistönä.»
»Eiväthän he kaikki hukkuneet!» huudahti Florence. »Muutamat pelastuivat! — yksi ainakin?»
»Sillä laivalla», jatkoi kapteeni nousten istumasta ja puristaen kätensä riemuiten nyrkiksi, »oli eräs nuorukainen, reipas Poika nuorukainen — niinkuin olen kuullut sanottavan — joka oli poikasena mielellään lukenut ja kuullut kerrottavan rohkeista teoista haaksirikoissa — olen itse kuullut hänen puhuvan — ja hän muisti ne hädän hetkenä, sillä vaikka rohkeimmat sydämet ja kokeneimmat laivamiehet olivat suistuneet mereen, pysyi hän lujana ja reippaana. Hänen rohkeutensa ei johtunut siitä, että häneltä puuttui maailmassa ihmisiä, joita hän rakasti, vaan hän oli luonnostaan pelkäämätön. Olen nähnyt sen hänen kasvoissaan silloin, kun hän oli vasta lapsi — monen monta kertaa — ja luulin sen johtuvan vain hänen hauskasta ulkomuodostaan, taivas häntä varjelkoon!»