»Ja pelastuiko hän?» huusi Florence. »Pelastuiko hän?»
»Tuo reipas poika — katsokaa minuun, älkää, älkää katselko ympärillenne —»
Florencella oli tuskin voimaa vastata: »Miksi ei?»
»Koska siellä ei ole mitään, lapsi kulta», sanoi kapteeni. »Älkää pelästykö, pysykää tyynenä Walterin tähden, joka oli meille kaikille rakas! Niin, tuo poika», jatkoi kapteeni, »ponnisteli parhaansa mukaan, auttoi arkoja eikä kertaakaan valittanut tai osoittanut pelkoa, vaan piti yllä rohkeutta kaikissa miehissä, jotka tottelivat häntä kuin hän olisi ollut amiraali — ja hän, aliperämies ja muuan matruusi vain jäivät jäljelle niistä sykkivistä sydämistä, jotka olivat mukana sillä laivalla. He, viimeiset elossa olevat, sitoivat itsensä kiinni laivankappaleeseen ja jäivät ajelehtimaan myrskyiselle merelle.»
»Pelastuivatko he?» huudahti Florence.
»Päiviä ja öitä he ajelehtivat rannattomilla ulapoilla», virkkoi kapteeni, »kunnes vihdoin — ei, älkää katsoko sinne päin, kaunokaiseni — purjelaiva osui heidän lähelleen ja otti heidät Jumalan armosta mukaansa. Kaksi oli silloin vielä elossa, yksi kuollut.»
»Kuka heistä oli kuollut?»
»Ei ainakaan se poika», vastasi kapteeni.
»Kiitos Jumalalle! Oi, kiitos Jumalalle!»
»Aamen!» vastasi kapteeni kiireesti. »Älkää pelätkö! Minuutti vielä, suloinen olento, reippaalla mielellä vain! Niin, sillä purjelaivalla he sitten kulkivat pitkän matkan suoraan kartan poikki (sillä missään lähettyvillä ei ollut satamaa), ja matkalla kuoli matruusi, joka oli otettu hänen kerallaan laivaan. Mutta se nuorukainen säästyi ja —»