»No niin, Walter», murisi kapteeni hitaasti, »en tahdo kieltää olevani kovin pahoilla mielin tästä huomautuksestasi tai siitä, mitä minulle on sen ohella selvinnyt. Mutta mitä Sydämen Iloon tulee, Walter, niin muista, että mikä on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa häntä kohtaan, se on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa minunkin mielestäni, vaikka olen ajatellut asiaa ennen toisin. Sen vuoksi seuraan vanavedessäsi ja tunnen juuri samaa kuin sinäkin. Eikö todella mikään muu suhde ole mahdollinen?» toisti kapteeni katsellen alakuloisen luhistuneen linnansa raunioita.
»Nyt meidän pitäisi», virkkoi Walter tarttuen uuteen aiheeseen, saadakseen kapteenin iloisemmalle mielelle, »keksiä jokin keino hankkiaksemme sopiva ja luotettava seuratoveri neiti Dombeylle siksi ajaksi, jonka hän viettää täällä. Kukaan hänen omaisistaan ei tietysti kelpaa. Neiti Dombeystä tuntuu, että he ovat kaikki riippuvaisia hänen isästään. Minne Susan on joutunut?»
»Sekö nuori nainen?» kysyi kapteeni. »Minun käsitykseni mukaan hänet on lähetetty pois Sydämen Ilon tahtoa vastaan. Otin hänet puheeksi, kun neiti ensin tuli tänne. Hän näytti pitävän tytöstä paljon, mutta sanoi hänen olleen poissa jo kauan.»
»Sitten teidän pitää kysyä neiti Dombeylta, minne hän on lähtenyt», esitti Walter, »ja me koetamme saada hänet käsiimme. Alkaa jo olla päivä, ja neiti Dombey nousee pian. Te olette hänen paras ystävänsä. Odottakaa häntä yläkerrassa ja jättäkää minun huolekseni kaikki alakerran asiat.»
Peräti alakuloisena kapteeni huokasi kuin vastaukseksi Walterin huokaukseen ja taipui. Florence oli iloinen uudesta huoneestaan, halusi hartaasti tavata Walteria ja riemuitsi toivoessaan tapaavansa vanhan ystävänsä Susanin. Mutta hän ei tiennyt Susanin olinpaikasta muuta kuin että hän oli jossakin Essexissä. Hänen tietääkseen ei kukaan muukaan ollut siitä selvillä, paitsi ehkä Toots.
Tämän uutisen kapteeni toi Walterille ja ilmoitti samalla, että Toots oli se nuori herra, jonka Walter oli kohdannut merikadetin ovella, että he olivat hyvät tuttavat ja että hän oli varakas ja toivottomasti ihastunut neiti Dombeyhin. Sitten kapteeni kertoi, kuinka sanoma Walterin otaksutusta kohtalosta oli ensiksi tutustuttanut hänet Tootsiin ja kuinka heidän välillään oli tehty valalla vahvistettu sopimus, jonka mukaan Tootsin piti olla puhumatta rakkaudestaan.
Nyt oli otettava selville, saattoiko Florence luottaa Tootsiin, ja kun Florence hymyillen sanoi: »Kyllä, koko sydämestäni», piti löytää Tootsin asunto. Sitä ei Florence tiennyt, ja kapteenikin oli sen unohtanut. Kapteeni selitti juuri pienessä arkihuoneessa Walterille, että Toots varmaankin pian tulisi, ja silloin hän ilmestyikin.
»Kapteeni Gills», sanoi Toots rientäen muitta mutkitta takahuoneeseen, »minä olen ihan mielipuolisuuden rajalla!»
Toots oli työntänyt nämä sanat suustaan kuin mörssäristä, ennenkuin huomasi Walterin, jota hän sitten tervehti kuin onnettomuudesta hihittäen — jos sitä niin voi kuvata.
»Suokaa anteeksi, herra», virkkoi Toots pidellen otsaansa, »mutta nyt olen sellaisessa kunnossa, että järkeni on menossa, jollei ole jo mennyt, ja kaikki kohteliaisuuteen vivahtelevakin olisi tällaiseen tilaan joutuneen henkilön taholta pelkkää tyhjää pilaa. Kapteeni Gills, sallikaa minun puhua kanssanne hetkinen kahden kesken.»