»Toveri, teitä me juuri halusimmekin tavata», vastasi kapteeni tarttuen hänen käteensä.
»Oi, kapteeni Gills, kuinka omituista, että joku haluaa tavata minua», sanoi Toots. »En ole uskaltanut ajaa partaani, kun olen niin hädissäni. En ole harjauttanut vaatteitani. Tukkani on kampaamaton. Sanoin Kukonpojalle, että jos hän tarjoutuisi puhdistamaan saappaani, surmaisin hänet jalkoihini!»
Kaikista näistä järkytetyn mielen ilmaisuista oli selvänä todistuksena
Tootsin ulkomuoto, josta kuvastui epätoivo ja hämmennys.
»Kuulkaahan, toveri», virkkoi kapteeni, »tämä on vanhan Sol Gillsin sisarenpoika Walter. Hän, jonka luultiin hukkuneen merellä.»
Toots hellitti käden otsaltaan ja tuijotti Walteriin.
»Hyväinen aika!» änkytti Toots. »Kuinka monimutkainen onnettomuus! Mitä teille kuuluu? Minä — minä pelkään, että olette varmaankin kastunut kovasti. Kapteeni Gills, sallitteko minun vaihtaa kanssanne pari sanaa myymälässä?»
Hän tarttui kapteenin takkiin ja lähtiessään hänen kanssaan huoneesta kuiskasi:
»Kapteeni Gills, tuoko on se mies, jota tarkoititte sanoessanne, että hän ja neiti Dombey olivat luodut toisilleen?»
»Niin, toveri», vastasi kapteeni alakuloisena, »olin tosiaankin sitä mieltä ennen».
»Entä nyt?» huudahti Toots painaen taas kädellä otsaansa.» »Nyt ennen kaikkea! Vihattu kilpailija! Mutta eihän hän sentään ole vihattu kilpailija», jatkoi Toots, pysähtyen äkkiä, kun oli miettinyt asiaa lähemmin, ja otti käden otsaltaan. »Miksi minä vihaisin häntä? Ei, jos rakkauteni on ollut todella epäitsekäs, kapteeni Gills, niin sallikaa minun todistaa se nyt!»