»Aioimme kysyä teiltä», selitti Florence, »muistatteko, mistä löytäisimme Susanin, jonka ystävällisesti saatoitte ajuritoimistoon hänen lähtiessään meiltä».
»En tosiaankaan varmasti muista, mikä nimi oli niiden vuokravaunujen kyljessä», virkkoi Toots vähän aikaa mietittyään, »ja luulen hänen sanoneen, ettei hän aikonut pysähtyä sinne, vaan matkustaa edemmäksi. Mutta, neiti Dombey, jos haluatte löytää hänet ja saada hänet tänne, niin hankimme Kukonpoika ja minä hänet käsiimme niin nopeasti kuin suinkin alttiuteni ja Kukonpojan suuri äly voi toimittaa.»
Tootsia ilahdutti ja virkisti niin kovin se toivo, että hän saisi olla hyödyksi, ja hänen uhrautuvaisuutensa epäitsekkäisyys eittämätön, että olisi ollut julmaa hylätä hänen tarjoustaan. Vaistomaisen hellätunteisena Florence vältti mitenkään estelemästä tätä aietta ja kiitteli Tootsia moneen kertaan. Toots otti ylväänä ryhtyäkseen toimiin viipymättä.
»Neiti Dombey», sanoi Toots koskettaen Florencen tarjoamaa kättä, samalla kun hänen kasvoillaan selvästi kuvastui toivottoman rakkauden tuska, joka pani hänet värisemään, »hyvästi! Sallikaa minun olla niin rohkea ja sanoa, että monet onnettomuutenne tekevät minut kerrassaan kurjaksi ja että voitte luottaa minuun lähinnä kapteeni Gillsin jälkeen. Olen täysin tietoinen omista puutteellisuuksistani — ne eivät merkitse mitään, kiitos vain — mutta minuun voi luottaa täydellisesti, sen vakuutan teille, neiti Dombey.»
Sitten Toots lähti ulos huoneesta taas kapteenin seuraamana, joka oli seisonut vähän matkan päässä hattu kainalossa sivellen harvaa tukkaansa koukullaan ja hartaasti tarkannut tapausten kehittymistä. Ja kun ovi sulkeutui heidän takanaan, peittyi Tootsin elämän valo taas synkkiin pilviin.
»Kapteeni Gills», virkkoi hän pysähtyen portaiden alapäässä ja kääntyen, »totta puhuen en ole tällä hetkellä siinä mielentilassa, että voisin luutnantti Waltersin jälleen tavatessani säilyttää niitä ehdottoman ystävällisiä tunteita, jollaisten soisin rinnassani asustavan. Emme voi aina hillitä, tunteitamme kapteeni Gills, ja siksi pitäisin erikoisena suosionosoituksena jos päästäisitte minut ulos sivuovesta.»
»Toveri», vastasi kapteeni, »valitkaa itse tienne. Olen varma siitä, että mitä reittiä tahansa kuljette, se on selvä ja kelpo miehelle sopiva.»
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te olette erittäin ystävällinen. Teidän hyvä käsityksenne on minulle lohdutus. Vielä yksi asia», lisäsi hän seisten käytävässä puoliavoimen oven takana, »jonka toivoisin teidän muistavan, kapteeni Gills, ja tulevan myöskin luutnantti Waltersin tietoon. Olen nyt! nähkääs, saanut omaisuuteni kokonaan haltuuni enkä tiedä, mitä sillä tekisin. Jos voisin olla jotenkin hyödyksi raha-asioissa, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan rauhallisin mielin.» Hän ei puhunut muuta, vaan pujahti ulos hiljaa ja sulki oven jälkeensä estääkseen kapteenia vastaamasta mitään.
Florence ajatteli tätä hyväluontoista olentoa kauan jälkeenpäinkin tuskan ja mielihyvän sekaisin tuntein. Toots oli niin rehellinen ja lämminsydäminen, että tuotti verratonta iloa ja lohdutusta nähdä hänet taas ja onnettomuudessa saada uusi vakuutus hänen ystävällisyydestään. Mutta Florencen silmät sumentuivat kyynelistä ja hänen rintansa täyttyi säälistä, kun hän samalla ajatteli tuottaneensa toiselle hetkeksikään surua, joka häiritsi nuorukaispoloisen tasaista elämää. Kapteeni Cuttlekin ajatteli omalla tavallaan Tootsia ja samoin Walter. Kun he kaikki kolme illalla istuivat Florencen uudessa huoneessa, ylisti Walter Tootsia erittäin lämpimästi ja kertoi Florencelle, mitä hän oli lähtiessään sanonut, lisäten siihen selitykseksi ja tunnustukseksi kaikenlaista miellyttävää, mitä hänen oma vilpittömyytensä ja myötätuntonsa salli.
Toots ei palannut seuraavana päivänä eikä senkään jälkeen muutamiin päiviin. Sillävälin Florence, saamatta minkäänlaista uutta syytä levottomuuteen, eleli kuin rauhallinen lintu häkissä Sol-ukon asunnon yläkerrassa. Mutta päivän seuratessa toistaan hän kävi silminnähtävästi yhä alakuloisemmaksi, ja se ilme, joka oli näkynyt Paul-vainajan kasvoilla, kuvastui usein niilläkin kasvoilla, jotka korkeasta akkunasta katselivat taivaanlakea kohti kuin etsien enkeliään siltä kirkkaalta rannalta, josta hän oli puhunut pienessä vuoteessaan maaten.