»Arvoisa herra!» huudahti Toots hypähtäen seisomaan ja pudistaen taas hänen kättään, »nyt tunnen mieleni niin kuvaamattoman keveäksi, että vaikkapa ilmoittaisitte neiti Dombeyn olevan jo naimisissa, voisin hymyillä, Niin, kapteeni Gills», jatkoi hän kääntyen kapteeni Cuttlen puoleen, »kautta sieluni ja ruumiini, minä olen tosiaankin sitä mieltä, että mitä tahansa heti jälkeenpäin tekisinkin itselleni, voisin hymyillä. Niin huojentuneeksi tunnen mieleni.»
»Vielä suurempaa iloa ja tyydytystä tuottaa teidän kaltaisellenne jalolle sydämelle, kun saatte kuulla voivanne suorittaa palveluksen neiti Dombeylle», virkkoi Walter puristaen vastaukseksi sydämellisesti Tootsin kättä. »Kapteeni Cuttle, oletteko hyvä ja opastatte herra Tootsin yläkertaan?»
Kapteeni viittasi Tootsille, joka seurasi häntä hämmentyneen näköisenä.
Yläkertaan saavuttua hänet suuremmitta valmisteluitta johdettiin
Florencen uuteen — turvapaikkaan.
Kun Toots-parka näki hänet, hämmästyi ja ilostui hän niin tavattomasti, ettei osannut ilmaista tunteitaan muuten kuin mielettömyyksillä. Hän riensi Florencen luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, päästi sen irti, tarttui siihen taas, polvistui, vuodatti kyyneleitä, nauraa hihitti eikä välittänyt siitä vaarasta, johon joutui Diogeneen taholta, sillä koira oli siinä uskossa, että näissä mielenosoituksissa oli jotakin vihamielistä hänen emäntäänsä vastaan. Se hypähteli Tootsin ympärillä kuin epävarmana siitä, mihin kohtaan hyökkäys oli suunnattava, mutta ilmeisesti se oli varmasti päättänyt ravistella häntä perinpohjin.
»Hyi, Di, sinä paha, lyhytmuistinen koira! Hyvä herra Toots, minusta on niin hauska tavata teitä!»
»Kiitoksia», virkkoi Toots, »voin oikein hyvin, kiitoksia vain, neiti
Dombey. Toivoakseni koko perhe voi hyvin.»
Toots sanoi tämän käsittämättä vähääkään, mitä puhui, ja istuutui tuolille tuijottaen Florenceen, samalla kun hänen kasvoillaan loisti niin räikeä riemun ja epätoivon ristiriita kuin suinkin mahdollista.
»Kapteeni Gills ja luutnantti Walters ovat sanoneet minulle, neiti Dombey», läähätti Toots, »että minä voin tehdä teille palveluksen. Jos saattaisin jollakin keinolla pestä pois muiston siitä Brightonin päivästä, jollan käyttäydyin — paljon enemmän isänmurhaajan kuin taloudellisesti riippumattoman henkilön tavalla, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan ilon kajastus mielessäni.»
»Hyvä herra Toots», sanoi Florence, »en toivoisi unohtavani mitään meidän tuttavuudestamme. Uskokaa minua, en koskaan voikaan. Te olette ollut minulle aina liian hyvä ja ystävällinen».
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »teidän huomaavaisuutenne minun tunteitani kohtaan on osa enkelimäisestä luonnostanne. Kiitän teitä tuhannesti. Se ei merkitse mitään.»