»Tämä on aina ollut sidottuna kaulaani! Jos olisin vaipunut syvyyteen, olisi se ollut mukanani valtameren pohjalla.»
»Ja pidäthän sitä vieläkin vanhana muistona, Walter?»
»Kuolemaani asti!»
Florence laski kätensä Walterin kädelle yhtä luontevasti ja yksinkertaisesti kuin ei olisi päivääkään kulunut siitä, jolloin hän antoi tuon pienen muistoesineen.
»Olen siitä iloinen, kun saan ajatella, että pidät sitä muistona minusta, Walter. Muistatko, että jonkinlainen aavistus tästä muutoksesta tuntui heräävän mielessämme jo sinä iltana, kun puhelimme yhdessä?»
»En», vastasi Walter ihmetellen.
»Kyllä, Walter. Minä olin jo silloin syynä siihen, että toiveesi ja suunnitelmasi eivät toteutuneet. Pelkäsin sitä ajatusta silloin, mutta nyt sen tiedän. Jos silloin jalomielisyydessäsi kykenit salaamaan minulta, että sinäkin tiesit, ei se enää onnistu, vaikka koetat yhtä ylevästi kuin silloinkin. Niin, sinä koetat. Kiitän sinua siitä, Walter, syvästi ja vilpittömästi, mutta sinun on mahdoton onnistua. Sinä olet kärsinyt liiaksi oman ja läheisimmän sukulaisesi kovan kohtalon vuoksi voidaksesi kokonaan jättää huomioon ottamatta, kuka on ollut viattomana syynä kaikkeen vaaraan ja tuhoon. Sinä et voi unohtaa minua siltä kannalta, emmekä me enää voi olla kuin veli ja sisar. Mutta, rakas Walter, älä luule minun senvuoksi! valittavan. Minun olisi pitänyt tietää se, mutta unohdin sen iloissani. En toivo muuta kuin että ajattelet minua vähemmän kiusaantuneempana, kun tämä tunne ei enää ole salaisuus. Enkä pyydä muuta, Walter, kuin että sen lapsiparan vuoksi, joka oli kerran sisaresi, et taistelisi itsesi kanssa ja kiduttaisi itseäsi minun tähteni, kun kerran tiedän kaikki!»
Walter oli katsellut häntä koko ajan niin ihmeissään ja järkytettynä, ettei mikään muu tunne voinut kuvastua hänen ilmeestään. Nyt hän tarttui Florencen käteen, joka lepäsi niin rukoilevasti hänen kädellään, ja piti siitä lujasti kiinni.
»Oi, neiti Dombey», virkkoi hän, »onko mahdollista, että kärsiessäni niin paljon, kun olen koettanut saada tunteeni sellaisiksi, joita velvollisuuteni on osoittaa teitä kohtaan, olen tuottanut noin suuria kärsimyksiä kuin sananne ilmaisevat. Koskaan en ole ajatellut teitä toisenlaisena kuin lapsuuteni ja nuoruuteni viattomana, valoisana, puhtaana ja siunattuna muistona. Alusta asti en ole pitänyt enkä viimeiseen hengenvetooni asti pidäkään teidän osuuttanne elämässäni muuna kuin jonakin pyhänä, mitä ei koskaan saa keveästi ajatella, ei koskaan voi kylliksi kunnioittaa eikä koskaan, kuolemaan asti, unohtaa. Kun taas saan nähdä teidän katsovan minuun ja kuulla teidän puhuvan niinkuin silloin illalla, kun erosimme, tuottaa se minulle sellaista onnea, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni. Ja jos pidätte minua sisaren rakkauden ja luottamuksen arvoisena, on se toinen suuri lahja, jonka voin kiitollisin mielin ottaa vastaan!»
»Walter», virkkoi Florence vakavasti, samalla kun hänen kasvojensa ilme alkoi muuttua, »mitä tarkoitat olevasi velvollinen osoittamaan minulle uhraamalla kaikki muut tunteet?»