»Luullakseni olet oikeassa, äiti», vastasi Alice matalalla äänellä.
»Ole vaiti! Avaa ovi!»
Sillä aikaa kun hän kääriytyi tiukemmin huiviinsa, teki eukko, mitä tytär oli käskenyt. Hän kurkisti ulos, viittasi jollekulle ja päästi sisään Dombeyn, joka pysähtyi päästyään oven sisäpuolelle ja katseli epäluuloisesti ympärilleen.
»Tämä on kurja paikka niin suurelle herralle kuin te olette», virkkoi eukko niiaten ja maiskutellen suutaan. »Minä mainitsinkin sen teille, mutta ei täällä silti ole mitään pahaa.»
»Kuka tuo on?» kysyi Dombey katsahtaen hänen seuralaiseensa.
»Se on kaunis tyttäreni. Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse välittää hänestä. Hän tietää sen kaiken.»
Dombeyn kasvoille levisi varjo, joka ei ollut vähemmän ilmehikäs kuin jos hän olisi murahtanut ääneensä: »Kuka ei tiedä sitä!» Hän katsoi tuikeasti nuorempaan naiseen, joka puolestaan tuijotti häneen tervehtimättä. Dombeyn kasvoilla kävi varjo synkemmäksi hänen luodessaan katseensa muualle, ja sittenkin hänen täytyi salavihkaa vilkaista Aliceen tuon tuostakin, ikäänkuin nuoren naisen rohkeat silmät pitäisivät häntä lumottuna ja herättäisivät eloon jonkun muiston.
»Vaimo», virkkoi Dombey vanhalle naiselle, joka nauraa hihitti ja iski silmää hänen vieressään ja Dombeyn kääntyessä puhuttelemaan osoitti salaa tyttäreensä, hieroi käsiään ja taas viittaili, »vaimo, luulen olevani heikko unohtaessani asemani ja tullessani tänne, mutta te tiedätte, miksi tulin ja mitä lupasitte pysähdyttäessänne minut hiljattain kadulla. Mitä aiotte kertoa minulle siitä asiasta, jonka tahtoisin tietää, ja mistä johtuu, että saan tietää sen, mitä olen kaikella vallallani ja kaikilla keinoillani koettanut turhaan saada selville, vasta tällaisessa hökkelissä vapaaehtoisesti?» Hän loi halveksivan katseen ympärilleen. »En luule», jatkoi hän hetken vaiettuaan, jonka kuluessa oli tarkastellut eukkoa tuimasti, »että olette kyllin julkea aikoaksenne leikitellä kanssani tai koettaaksenne vetää minua nenästä. Mutta jos teillä on sellainen tarkoitus, olisi teidän parasta heittää koko suunnitelma heti mielestänne. En ole nyt leikkituulella, ja petoksesta tulee rangaistukseni olemaan ankara.»
»Kuinka ylpeä, kova herra!» hihitti eukko pudistaen päätään ja hieroen ryppyisiä käsiään. »Niin kova, kerrassaan kova! Mutta arvoisa herra saa nähdä omilla silmillään ja kuulla omilla korvillaan, ei meidän — ja jos pääsette heidän jäljilleen, niin maksatte siitä kaiketi jotakin?»
»Kokemuksesta tiedän», vastasi Dombey ilmeisesti rauhoittuneena tästä kysymyksestä, »että raha saa aikaan uskomattomia asioita. Se voi kääntää hyödyksi niinkin odottamattoman ja vähän toiveita herättävän keinon kuin tämä on. Niin, minä maksan jokaisesta luotettavasta tiedosta, jonka voin saada. Mutta minun täytyy ensin kuulla se ja saada itse päättää, onko sillä arvoa.»
»Ettekö tiedä mitään voimakkaampaa kuin raha?» kysyi nuorempi nainen nousematta tai mitenkään muuttamatta asentoaan.