»En luullakseni täällä.»
»No, ainakin muualla. Ettekö tiedä mitään naisen vihasta?»
»Teillä tuntuu olevan häijy kieli.»
»Tavallisesti ei», huomautti Alice tekemättä mitään liikutuksen merkkiä. »Puhun nyt senvuoksi, jotta paremmin ymmärtäisitte ja luottaisitte meihin. Naisen viha on samanlainen täällä kuin teidän hienossa talossanne. Minä olen vihainen ja olen ollut jo monta vuotta. Minulla on vihaani yhtä suuri syy kuin teilläkin, ja minä vihaan samaa miestä.»
Dombey säpsähti tahtomattaankin ja katsahti hänen hämmästyneenä.
»Niin», jatkoi Alice nauraen. »Niin suurelta kuin välimatkamme näyttäneekin, on se totta. Ei kannata puhua siitä, mistä se johtuu. Se on minun tarinani, ja minä pidän sen kieleni takana. Tahtoisin johtaa teidät yhteen sen miehen kanssa, koska tunnen raivoa häntä vastaan. Äitini on ahne ja köyhä ja möisi rahasta minkä uutisen tai asian tai henkilön tahansa. On ehkä hyvinkin kohtuullista, että maksatte hänelle jotakin, jos hän voi auttaa teitä tietämään, mitä haluatte. Mutta se ei ole minun vaikuttimeni. Olen ilmaissut teille omani, ja se pysyisi yhtä voimakkaana ja riittävänä, vaikka hieroisitte kauppaa ja kitsastelisitte äitini kanssa pikku rovostakin. Olen puhunut. Häijy kieleni vaikenee nyt, vaikka odottaisitte täällä huomiseen aamunkoittoon asti.»
Eukko, joka oli ilmaissut suurta levottomuutta tämän puhelun kestäessä, se kun näytti yrittävän vähentää hänen odottamaansa palkkiota, veti Dombeyta varovasti hihasta ja pyysi kuiskaamalla, ettei Alicen sanoista välitettäisi. Dombey katsahti heihin kumpaankin vuorotellen masentuneen näköisenä ja virkkoi tavallista syvemmällä äänellään:
»Jatkakaa — mitä tiedätte?»
»No, ei niin nopeasti, hyvä herra. Meidän täytyy odottaa erästä», vastasi eukko. »Meidän täytyy kiristää se eräästä, houkutella se esiin eräältä.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Dombey.