»Kärsivällisyyttä», kähisi eukko laskien kätensä kuin pihdit Dombeyn käsivarrelle. »Kärsivällisyyttä, kyllä minä puserran sen esiin. Sen minä osaan. Jos hän yrittää salata sitä», lisäsi kunnon rouva Brown koukistaen sormiaan, »niin revin sen ulos hänestä».
Dombey tarkkasi eukkoa hänen kompuroidessaan ovelle katselemaan taas ulos. Sitten hän käänsi katseensa tyttäreen, joka pysyi liikkumatta, ääneti, eikä välittänyt vieraasta.
»Tarkoitatteko, vaimo, että tänne odotetaan vielä jotakuta toista henkilöä?» kysyi Dombey, kun rouva Brownin kumarainen olemus taas lähestyi pudistaen päätään ja mutisten itsekseen.
»Tarkoitan», vastasi eukko katsahtaen vieraaseensa ja nyökäten.
»Häntäkö, jolta aiotte houkutella minun tarvitsemani uutisen?»
»Niin», myönsi rouva Brown.
»Onko hän minulle tuntematon?»
»Hiljaa», vastasi eukko naurahtaen kimakasti. »Mitä se tähän kuuluu No niin, ei ole. Ei ole vieras teidän kunnianarvoisuudellenne. Mutta hän ei saa nähdä teitä. Hän pelkäisi teitä eikä puhuisi. Te saatte seisoa tuon oven takana ja itse arvostella hänen sanojensa mukaan. Emme ollenkaan vaadi, että meitä umpimähkään uskottaisiin. Mitä? Epäilettekö tuon oven takana olevaa huonetta? Voi teidän rikkaiden ja ylhäisien epäluuloja! Voittehan sitä tarkastaa.»
Rouva Brownin terävä katse oli keksinyt Dombeyn kasvoilla vaistomaisen epäluulon ilmeen, jota ei tarvinnutkaan ihmetellä tällaisissa oloissa. Rauhoittaakseen vierastaan hän valaisi nyt kynttilällä sitä ovea, josta oli puhunut. Dombey katsoi siitä sisälle ja huomasi, että sen takana oli tyhjä, rappeutunut huone. Sitten hän viittasi rouva Brownia panemaan kynttilän jälleen paikalleen.
»Kuinka pitkän ajan kuluttua se henkilö tulee?» kysyi hän.