Alicen katse oli kirkkaampi kuin hänen äitinsä, ja se tuli, joka siinä paloi, oli hehkuvampi, mutta hänen kasvonsa olivat värittömät huulia myöten.
He eivät virkkaneet enää mitään, vaan istuivat etäällä toisistaan, äiti vaipuneena rahojensa tarkasteluun, tytär ajatuksiinsa, ja kummankin silmät kiilsivät heikosti valaistun huoneen hämärässä. Rob nukkui ja kuorsasi. Oman onnensa nojaan jätetty papukaija vain oli täydessä touhussa. Se väänteli, kiskoi häkkinsä rautalankoja koukkuisella nokallaan ja kiipeili häkin kupuun ja pitkin sen kattoa kuin kärpänen ja taas alas päistikkaa. Välillä se taas ravisteli ja puri ja heilutteli jokaista ohuempaa rautapuikkoa kuin se olisi selvillä isäntänsä vaarasta ja raivoisasti koettaisi tunkeutua ulos lentääkseen häntä varoittamaan.
KOLMASKUUDETTA LUKU
Lisä uutisia
Petturin omaan sukuun kuului kaksi henkilöä, hänen hylkäämänsä veli ja sisar, joita hänen rikoksensa tähän aikaan melkein painoi raskaammin kuin niin suurta vääryyttä kärsinyttä Dombeyta. Niin uteleva ja ahdisteleva kuin maailma olikin, teki se Dombeylle sen palveluksen, että yllytti hänet takaa-ajoon ja kostoon. Se kiihdytti hänen intohimoaan, pisteli hänen ylpeyttään, vääristi hänen yksinomaisen tunteensa uuteen muotoon ja kehitti vihanvimman tyydyttämisen sellaiseksi päämääräksi, johon hänen koko henkinen tarmonsa kohdistui. Hänen luonteensa koko itsepäisyys ja leppymättömyys, sen panssaroitu paatumus, sen koko synkkyys ja äreys, kaikki sen liioiteltu oman arvon tunto, sen koko intohimoinen pyrkimys kostaa pieninkin loukkaus hänen arvonsa tunnustamista kohtaan, kaikki tämä yhtyi niinkuin monet virrat juoksevat yhteen, ja kuljetti häntä pinnallaan. Kaikkein rajuin ja kiihkein ihminen olisi ollut lempeämpi vihollinen kuin synkkä Dombey, joka oli johdettu näin pitkälle. Olisi ollut helpompi kääntää takaisin ja lepyttää raivostunut peto kuin tämä vakava herra, jonka valkeassa kaulaliinassa ei ollut pienintäkään ryppyä.
Mutta pelkkä kiihkeä päätös kostaa melkein korvasi toiminnan. Silloin kun hän ei vielä tiennyt petturin olinpaikkaa, suuntasi tämä päätös hänen mielensä pois hänen omasta onnettomuudestaan ja kiinnitti sen yhä uusiin suunnitelmiin. Petollisen suosikin veljellä ja sisarella ei ollut sellaista mielenhelpotusta. Kaikki heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä antoi heidän mielestään yhä surullisemman leiman petturin teolle.
Sisar ajatteli ehkä silloin tällöin alakuloisena, että jos hän olisi pysynyt Jamesin luona samana toverina ja ystävänä kuin oli ennen ollut, olisi veli mahdollisesti voinut välttää sen rikoksen, johon oli langennut. Jos hän joskus niin ajatteli, ei siihen kuitenkaan sisältynyt katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt, eikä pienintäkään epäilystä velvollisuudesta, ei mitään itsensä ylistämistä tai ihailua. Mutta kun tämä mahdollisuus tuli harhaan joutuneen ja katuvan Johnin mieleen — niinkuin toisinaan tapahtui — koski se hänen sydämeensä niin kipeästi ja syyttävästi, että hän tuskin jaksoi sitä kestää. Hänen mielessään ei herännyt ainoatakaan moitetta julmaa veljeä kohtaan. Vain itsesyytöksiä, uusia salaisia moitteita omaa kehnoutta ja lankeemusta kohtaan, jossa hän kuitenkin sekä lohdukseen että itsemoitteekseen huomasi omistavansa toverin — siinä olivat ne ainoat mietteet, joihin rikoksen paljastuminen oli syynä.
Samana päivänä, jota seurasi viime luvussa kuvailtu ilta ja jolloin Dombeyn maailma oli kiihkeimmillään hänen vaimonsa karkaamisen vuoksi, pimitti sen huoneen akkunaa, jossa veli ja sisar istuivat yhdessä varhaisen aamiaisensa ääressä, odottamatta miehen varjo, tullen pienen kuistin puolelta. Se oli Perch, Dombey ja Pojan lähetti.
»Olen lähtenyt varhain liikkeelle kotoa», virkkoi Perch katsahtaen tuttavallisesti ovesta sisään ja pysähtyen pyyhkimään mattoon kenkiään, vaikkeivät ne olleet likaantuneet, »ja syynä tulooni ovat eilisiltana saamani ohjeet. Minun oli näet määrä tuoda teille kirjelappu, ennenkuin lähdette kotoanne tänä aamuna, herra Carker. Olisin ollut täällä puolitoista tuntia aikaisemmin», lisäsi hän lempeästi, »jollei esteenä olisi ollut vaimoni terveydentila, joka oli niin huono, että ainakin viisi kertaa viime yönä pelkäsin menettäväni hänet, sen vakuutan teille».
»Onko vaimonne niin sairas?» kysyi Harriet.