»Nähkääs», sanoi Perch kääntyen ensin sulkemaan oven huolellisesti, »hän ottaa niin kovasti tunnolleen sen, mitä meidän liikkeessämme on tapahtunut. Hänen hermonsa ovat niin kovin arat, katsokaas, ja joutuvat pian epävireeseen. Mutta järkkyväthän siitä vahvimmatkin hermot. Epäilemättä tunnette sen itsekin hyvin kipeästi.»
Harriet pidätti huokauksen ja vilkaisi veljeensä.
»Tunnen samaa itsekin vaatimattomalta osaltani», jatkoi Perch pudistaen päätänsä, »vieläpä niin syvästi, etten olisi uskonut. Se vaikuttaa minuun melkein kuin väkijuoma. Tunnen ihan kirjaimellisesti joka aamu ikäänkuin olisin edellisenä iltana ryypännyt enemmän kuin sopii.»
Perchin ulkomuoto vahvisti tämän kuvauksen hänen taudinoireistaan. Siinä näkyi kuumeista velttoutta, joka tavallisesti johtuu liiallisista viinaryypyistä ja epäilemättä olikin peräisin hänen lukuisista kapakkoihin tekemistään retkistä, häntä kun siellä kestittiin ja kuulusteltiin niin innokkaasti, ettei hän ollut koskaan sellaiseen tottunut.
»Senvuoksi voin niin hyvin arvata sellaisen henkilön tunteet, joka on erikoisella tavalla kietoutunut tähän tuskalliseen paljastukseen», sanoi Perch pudistaen taas päätänsä ja puhuen pehmeällä äänellä.
Perch odotti, että hänet olisi nyt otettu uskotuksi, Mutta kun niin ei tapahtunut, yskähti hän kouraansa. Kun tämäkään ei auttanut, yskähti hän hattuunsa, ja kun se oli yhtä hyödytöntä, pani hän hattunsa lattialle ja kaivoi povitaskustaan esiin kirjeen.
»Jos oikein muistan, ei vastausta tarvita», virkkoi hän ystävällisesti hymyillen, »mutta ehkä suvaitsette silmäillä sitä».
John Carker mursi sinetin, joka oli Dombeyn oma, ja otettuaan selon kirjeen erittäin lyhyestä sisällyksestä vastasi: »Ei, vastausta ei odoteta.»
»Lausun teille siis ystävälliset hyvästit, neiti», virkkoi Perch astuen askeleen ovea kohti, »ja toivon vilpittömästi, ettette anna mielenne masentua äskeisen tuskallisen paljastuksen vuoksi enemmän kuin on välttämätöntä». Sitten hän astui taas pari askelta taaksepäin ja kuiskasi yhä salaperäisemmin yhteisesti veljelle ja sisarelle: »Sanomalehdet utelevat paljon innokkaammin tietoja asiasta kuin voisi uskoakaan. Eräs sinitakkinen sunnuntailehden mies, joka oli jo aikaisemmin koettanut lahjoa minua — minunhan ei tarvinne sanoa millä menestyksellä — hiippaili pihallamme eilisiltana vielä kahtakymmentä yli kahdeksan. Näin hänet itse kurkistelemassa konttorin avaimenreiästä, mutta siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä siinä on patenttilukko. Toinen taas, jolla on yllään sotilasviitta, vetelehtii niin kauan kuin päivää riittää Kuninkaan Vaakunan tarjoiluhuoneessa. Viime viikolla satuin siellä lausumaan pikku huomautuksen ja seuraavana sunnuntaiaamuna näin sen painettuna mitä kummallisimmassa muodossa.»
Perch pisti käden povitaskuunsa kuin vetääkseen esiin mainitun uutisen, mutta kun ei mitään kehoituksia kuulunut, veti hän käsistään majavannahkaiset hansikkaansa, otti hatun käteensä ja lausui jäähyväiset. Ennenkuin vielä oli puolipäiväkään, oli Perch kertonut muutamille valituille kuulijoille »Kuninkaan Vaakunassa» ja muualla, kuinka neiti Carker puhjeten kyyneliin oli tarttunut hänen kumpaankin käteensä ja sanonut: »Oi, rakas kelpo Perch, teidän näkemisenne on ainoa lohdutus, joka minulle on jäänyt!» ja kuinka John Carker oli sanonut synkällä äänellä: »Perch, minä hylkään hänet. Älköön kukaan enää mainitko häntä veljekseni!»