»Rakas John», virkkoi Harriet heidän jäätyään kahden ja istuttuaan vaiti jonkin aikaa, »tuossa kirjeessä on huonoja uutisia».
»Niin on, mutta ei odottamattomia», vastasi veli. »Näin eilen kirjeen lähettäjän.»
»Herra Dombeynko?»
»Niin. Hän meni kaksi kertaa konttorihuoneen lävitse minun istuessani siellä. Minä olin voinut välttää häntä aikaisemmin, mutta en tietysti toivonutkaan sen kauan onnistuvan. Ymmärrän kyllä, että hänestä tuntui minun läsnäoloni loukkaavalta.»
»Ei suinkaan hän sanonut niin?»
»Ei, hän ei sanonut mitään, mutta huomasin hänen katseensa pysähtyvän hetkiseksi minuun ja olin valmis ottamaan vastaan, mitä piti tuleman — ottamaan vastaan, mitä nyt on tapahtunut. Olen saanut eron toimestani.»
Harriet koetti näyttää mahdollisimman vähän järkytetyltä ja niin toivorikkaalta kuin suinkin, mutta tämä uutinen oli musertava monestakin syystä.
»'Minun ei tarvitse sanoa teille'», luki John Carker kirjeestä, »'miksi teidän niinellänne olisi tämän jälkeen luonnoton sointu, jos sitä mainittaisiin — vaikka etäisessäkin yhteydessä — minun nimeni kanssa, ja miksi minusta on sietämätöntä joka päivä nähdä senniminen henkilö. Minun on nyt ilmoitettava, että meidän välisemme suhteet lakkaavat tästä päivästä lähtien, ja pyydettävä, ettette koskaan pyri uudestaan tekemisiin minun tai liikkeeni kanssa.— Mukaan on liitetty rahallinen korvaus, joka vastaa hyvinkin pitkää irtisanomisaikaa. Niin, minut on erotettu. Taivas tietää, Harriet, että tuomio on lievä, kun otamme huomioon kaikki.»
»Jos on lievää rangaista sinua, John, toisen pahantyön vuoksi, silloin olet oikeassa», huomautti sisar hiljaa.
»Me olemme olleet hänelle pahaenteistä sukua», sanoi John Carker. »Hänellä on syytä pelästyä jo meidän pelkkää nimeämme ja uskoa, että veressämme on jotakin kirottua ja häijyä. Jollei sinua olisi, Harriet, niin minäkin melkein uskoisin samaa.»