»Minulla on täällä jotakin, mikä ei ole rakkaudenkoru, ja mieluummin kuin siedän teidän kosketustanne enää kertaakaan, käytän sitä teitä vastaan enkä sääli teitä edes sen vertaa kuin mitä tahansa maan pinnalla ryömivää itikkaa.»
Carker oli nauravinaan tälle leikinlaskulle ja pyysi Edithiä näyttelemään osansa nopeasti, sillä illallinen jäähtyi. Mutta se salainen katse, jonka hän loi Edithiin, oli kolkompi ja uhkaavampi, ja päästäen hiljaisen kirouksen suustaan hän polki lattiaa.
»Kuinka usein onkaan teidän julkea konnamaisuutenne solvannut ja häväissyt minua», jatkoi Edith, jännittäen häneen synkimmän katseensa. »Kuinka usein teidän liehakoiva käytöksenne, pilkkaavat sananne ja silmäyksenne ovatkaan herjanneet kihlaustani ja avioliittoani? Kuinka usein olettekaan paljastanut sen haavan, joka johtui rakkaudestani suloiseen, vääryyttä kärsineeseen tyttöön, ja raadellut sitä? Kuinka usein olettekaan lietsonut sitä tulta, jolla minua on kaksi vuotta kärvennetty, ja houkutellut minua epätoivoiseen kostoon silloin, kun tuskani ovat olleet suurimmillaan?»
»En epäilekään, että olet huolellisesti pitänyt tiliä ja että se on tarkka. Kuulehan, Edith, miehellesi, kehnolle raukalle, tämä oli ihan oikein —»
Silloin Edith katseli niin ylpeän halveksivasti ja inhoten, että Carker kyyristyi kokoon, vaikka koettikin häntä uhmata.
»Jos kaikki muut syyni kammota häntä olisi puhallettu pois kuin höyhenet, olisi jo yksistään se, että hän piti teitä neuvonantajanaan ja suosikkinaan, melkein riittänyt ylläpitämään kammoani.»
»Siinäkö on syy, jonka vuoksi karkasit kanssani?» kysyi Carker härnäten.
»Niin, ja myöskin syy siihen, miksi nyt näemme toisemme viimeistä kertaa kasvoista kasvoihin. Konna, me tapaamme toisemme tänä yönä ja eroamme tänä yönä. Sillä minä en jää tänne hetkeksikään senjälkeen kun olen lakannut puhumasta!»
Carker loi häneen mitä häijyimmän silmäyksen ja tarttui kädellään pöytään, mutta ei noussut eikä vastannut tai uhannut muulla tavalla.
Edith jatkoi, katsellen häneen tuikeasti: »Minä olen sellainen nainen, jota on varhaisimmasta lapsuudesta asti pakotettu häpeämään ja karaistu. Minua on tarjottu kaupaksi ja työnnetty takaisin, viety nähtäväksi ja ylistetty, kunnes sieluni ihan sairastui. Minulla ei ole ollut ainoatakaan ominaisuutta tai suloa, jota olisin itse saanut vaalia, vaan sitä on kuulutettu ja kaupiteltu arvoni lisäämiseksi, ikäänkuin julkinen huutokaupanpitäjä olisi tarjoillut minua pitkin katuja. Köyhät, ylpeät omaiseni ovat katselleet sitä menoa ja hyväksyneet sen, ja jokainen side heidän ja minun välilläni on katkennut rinnassani. Heissä ei ole ainoatakaan, josta välittäisin niin paljon kuin sylikoirasta. Olen yksin maailmassa, hyvin muistaen, kuinka tyhjä maailma se on ollut minulle ja kuinka tyhjä osa siitä olen itse ollut. Tiedätte sen ja tiedätte myöskin, etten piittaa siitä, kuinka maailma minua arvostelee.»