Ne herttaiset kasvot, jotka sisar käänsi häneen suudellakseen häntä, olivat veljen koti, hänen elämänsä, hänen maailmansa, ja kuitenkin ne olivat myöskin osa hänen rangaistuksestaan ja surustaan, sillä siinä pilvessä, jonka hän niillä näki — vaikka se olikin niin puhdas ja rauhallinen kuin loistava pilvi auringonlaskussa — ja hänen elämänsä lujuudessa ja uhrautuvaisuudessa ja siinä, että sisar oli luopunut mukavuudesta, ilosta ja toivosta, hän näki oman vanhan rikoksensa katkerat hedelmät aina kypsinä ja tuoreina.
Harriet seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä kädet höllästi yhteen liitettyinä veljen astellessa likaista ja epätasaista polkua, joka vei heidän talonsa ohitse, missä kerran (ei kovin kauan sitten) oli ollut kukoistava niitty. Nyt siinä oli vain viljelemätön ala, jolla kohosi epäjärjestyksessä siellä täällä rakennettavina olevien pikku talojen perustuksia soran keskeltä kuin ne olisi taitamattomasti kylvetty sinne. Joka kerta kun John katsahti taaksensa — se tapahtui kerran pari — loistivat sisaren ystävälliset kasvot kuin valo hänen sydämeensä. Mutta miehen taivaltaessa raskain askelin eteenpäin voimatta enää nähdä kotia, kohosivat kyyneleet Harrietin silmiin hänen katsellessaan veljensä jälkeen.
Mutta hän ei jäänyt mietteisiin vaipuneena kauan seisomaan ovelle. Jokapäiväiset velvollisuudet oli täytettävä ja jokapäiväinen työ suoritettava — sillä sellaiset yksinkertaiset sielut, jotka eivät ole sankarillisia, tekevät usein kovasti työtä käsillään — ja Harriet puuhaili pian taloushommissa. Kun ne olivat päättyneet ja köyhä koti siistitty ja järjestetty, laski hän pienet rahavaransa huolestuneen näköisenä ja lähti miettiväisenä ostamaan muutamia välttämättömiä ruoka-aineksia, matkallaan suunnitellen ja koettaen keksiä, kuinka parhaiten voisi säästää. Niin kurja on tuollaisten pikku eläjien kohtalo, etteivät he ainoastaan ole olematta sankarillisia palvelijoitaan ja kamarineitojaan kohtaan, vaan että heillä ei edes ole palvelijoita ja kamarineitoja, joita kohtaan he voisivat olla sankarillisia.
Hänen poissa ollessaan, kun ei ketään ollut kotona, lähestyi taloa toiselta suunnalta kuin mihin veli oli lähtenyt eräs herra, joka ehkä jo oli vähän ohi keski-iän, mutta jonka raitis, kukoistava kasvojen väri, suora ryhti ja iloinen, pirteä ulkomuoto kuvastivat miellyttävyyttä ja hyväntuulisuutta. Hänen kulmakarvansa olivat vielä mustat, ja niin oli melkein hänen koko tukkansakin. Se vähäinen määrä harmaata, jonka siinä saattoi huomata, teki edelliset sitä hauskemman näköisiksi ja antoi hänen leveälle avonaiselle otsalleen ja rehellisille silmilleen edullisen taustan.
Koputettuaan kerran ovelle mitään vastausta saamatta hän istuutui pienen ulkokuistikon penkille odottamaan. Jonkinlainen näppärä sormien liike hänen hyräillessään itsekseen muutamia säkeitä ja samalla lyödessään tahtia näyttivät ilmaisevan hänet soittoniekaksi. Se tavaton tyydytys taas, joka loisti hänestä hänen hyräillessään jotakin hyvin hitaasti ja pitkään ilman mitään tunnettavaa säveltä, näytti osoittavan, että hän oli tiedemies.
Hän pyöritteli yhä samaa säveltä, joka näytti kiertelevän yhä ympäri ja sisemmäksi, samoin kuin korkkiruuvia pyöritetään pöydällä sen pysähtymättä minnekään, kun Harriet ilmestyi näkyviin kotimatkalla. Vieras nousi hänen lähestyessään ja seisoi hattu kädessä.
»Olette tullut takaisin, hyvä herra?» virkkoi Harriet hämillään.
»Uskalsin tulla», vastasi vieras. »Saanko anastaa aikaanne viideksi minuutiksi?»
Hetkisen epäröityään Harriet avasi oven ja kehoitti häntä astumaan sisään pieneen vierashuoneeseen. Herra istuutui sinne, veti tuolinsa pöydän ääreen vastapäätä Harrietia ja sanoi äänellä, joka täydellisesti vastasi hänen ulkomuotoaan ja kuulosti niin vaatimattomalta ja luonnolliselta, että se tunkeutui sydämeen asti:
»Neiti Harriet, te ette voi olla ylpeä. Te sanoitte kyllä olevanne, kun kävin hiljattain luonanne eräänä aamuna. Suokaa anteeksi, jos tunnustan katselleeni teitä kasvoihin puhuessanne ja niistä huomanneeni, ettei se ole totta. Katson niihin taas», lisäsi hän laskien kätensä hiljaa Harrietin käsivarrelle hetkiseksi, »ja ne todistavat yhä selvemmin teidän puhuvan toista kuin ajattelette».